KLADEN POLKU, KLADE.FI -PRODUCTIONS JA KLADEN TARINA

Kladen polku

Seikkailu kohti tulevaisuutta. Taipaleen varrella on tarkoitus tuottaa muutaman minuutin kestoisia videoita. Lyhyillä videoilla aion haastaa kehoani silloin tällöin minulle suht vaativiin fyysisiin suorituksiin. Pääosaan nousevat kuitenkin ne liikkeet, joita aion etsiä ja testata aistit avoimena. Niiden syvällisempi tarkoitus on tuottaa minulle hyvää elämänlaatua ketterän, ryhdikkään ja taipuisan liikkumisen myötä. Henkisellä puolella pohdin järkevän tekemisen ja oman tekemisen välistä kuilua. Olen kuunnellut viime vuosina paljon henkiseen kasvuun liittyviä podcasteja ja äänikirjoja - tavoitteena on siis tuottaa sellaista sisältöä, joka saattaa kiinnostaa muitakin elämän polulla seikkailevia ihmisiä.

Vaikka tässä jatko-osien ketjussa on tarkoituksena enemmän tai vähemmän tuotteistaa itseään, on kyse pohjimmiltaan elämän loppupuolen taipaleesta. Halusta oppia edes jossain määrin aikatauluttamaan tekemisiään ja keskittämään voimavarojaan enemmän tärkeisiin asioihin. Halusta ymmärtää omaa kehoaan; miten on toimittava, että lopputaival on mahdollisimman kivuton, kevyt ja energinen. Halusta oppia olemaan läsnä, kun lähellä olevat ihmiset sitä kaipaavat. Halusta löytää sisäinen rauha ja rakkaus.

Klade.fi -productions (IronMedia Oy)

Rakkaus tarinoiden kerrontaan. Aion tehdä dokumentteja sellaisista aiheista, joiden sisällön punaisena lankana on yhteiskunnallinen kiinnostavuus ja hyöty katsojalle. Käsikirjoitan, ohjaan, kuvaan ja editoin. Pyydä tarjous, olen sinun puolellasi.
Julkaisualustoja Kladen polku -sisällöille ja dokumenteille:
klade.fi-verkkosivu, Youtube, Instagram, TikTok, Linkedin, Facebook, X sekä tv- ja suoratoistokanavat.

Kladen tarina

Miksi kirjoitin tämän tarinan?

Koen taustani avaamisen katsojalle hyödylliseksi, koska KLADEN POLKU-projektin pääajatus on tehdä video-sisältöjä, joiden toteuttaminen haastaa tekijänsä, eli minut. Mistä on siis lähdetty, että tähän on tultu?

Sisältö

Tarina jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa kuvaan lapsuuttani ja nuoruuttani. Keskiössä on suhteeni läheisiin ihmisiin ja itseeni. Tämä osa pitää sisällään myös toisen osan 1. kohdan, joka on treenaaminen. Toisen osan muut aihealueet ovat: 2. naiset, 3. lapset, 4. alkoholi, 5.”opiskelut”, duunit ja ”sijoittaminen”

Esipuhe

Kladen tarina on pintaraapaisu elämästäni tähän asti. Se on kirjoitettu vuonna 2022, kesäkuun ja marraskuun välisenä aikana.
Olen ehtinyt sössiä paljon asioita, mutta toki joukkoon mahtuu myös juttuja, jotka on tullut tehtyä ihan ok-tyyppisesti. Kuvaan tapahtumia omasta näkövinkkelistäni. Kun puhutaan esim. ihmissuhdeasioista, saattaisi tarinat saada hivenen erilaisia vivahteita, jos kirjoittaja olisikin se toinen osapuoli tai joku sivusta seuraava henkilö.
Minusta vielä sen verran, että olen ihan tavallinen ihminen, sellainen pieni hiekanjyvänen tässä universumissa (kaikkihan me sellaisia itseasiassa ollaan, mutta kaikesta huolimatta keskuudessamme hengailee paljon persoonia, jotka kuvittelevat olevansa muita parempia :-).
Tavoitteiden toteutus ja kunnianhimo ovat loistaneet poissaolollaan koko elämäni ajan. Ihan kelpo ideoita on joskus pursunut vaikka muillekin jaettavaksi, mutta se lopullinen puristus ja määrätietoisuus ovat uupuneet toimivasta yhtälöstä. Kaikesta huolimatta seikkailuni ovat sisältäneet paljon hyviä ja paljon huonoja valintoja. Olen siis elänyt. Henkisiä kolhuja on matkan varrelle kertynyt ihan sopivasti - välillä on pitänyt paikkailla itseään ja korjailla varusteitaan taistelun jäljiltä. Sateen jälkeen aurinko on yleensä paistanut ja luonto on näyttänyt kauneutensa. Pieniä irtokiviä lukuunottamatta valitsemani polku on ollut varsin hyväpohjainen. Mutta hei, nyt on aika, on kerättävä rohkeutta ja nostettava katse polulta. On aika luottaa itseensä ja nähdä ympärillä oleva valo kirkkaampana kuin aiemmin. On asetettava itselleen järkeviä, saavutettavissa olevia tavoitteita ja tehtävä töitä niiden eteen, jotta ne oikeasti myös toteutuisivat. Siispä, askel kerrallaan kohti sisäistä rauhaa ja rakkautta.

 

1. OSA


Päähenkilö Klade, Klaus Nummela, syntynyt 4.5.1961 Helsingissä.

Olen ainoa lapsi. Ensimmäiset 5 elinvuottani asuttiin äidin ja isän kanssa Vallilassa, seuraavat 5 Kontulassa ja sieltä muutto Oulunkylään, jossa reilu 10 vuotta. Äitini teki laboratorionhoitajan töitä Helsingin Kirurgisessa sairaalassa ja isäni oli esiintyvä taiteilija (akrobatiaa, komiikkaa, jonglöörausta, musiikkia, kuvanveistoa ja maalausta). Hän teki nuorena miehenä jonkin aikaa hommia palokunnassa, kävi Kokki- ja stuerttikoulun, opiskeli Ateneumissa ja teki erilaisia puusepän töitä malliveistämössä.

Kuvassa äiti ja isä vuonna 1960 ja oikealla minä Vallilan kodissa 1963.

Fade

Pienenä poikana ihailin kovasti isäni taitoja. Hän oli monilahjakkuus. Alle 6-vuotiaana näin sen useita kertoja omin silmin ja myöhemmin sain kuulla asioita hänen omien tarinoiden kautta. Nuorempana voimistelu ja mm. yleisurheilussa pituus, keihäs ja lyhyet matkat olivat isälläni erittäin hyvin hallussa. Voimistelun kautta tuli sitten innostus kehittää erilaisia ohjelmanumeroita kiertäviin sirkuksiin, Linnanmäelle ja ravintoloihin. Myös lauluääni oli kaunis ja ohjelmistoon kuuluivat myös viulu, kitara, huuliharppu ja banjo. Pelkällä laulamiseen keskittymisellä, olisi hän varmaan pärjännyt erittäin hyvin. No, vuodet vierivät ja akrobaattiset temput vaativat veronsa; varsinkin selkä sekä niskan seutu alkoivat mennä hiljalleen tosi huonoon kuntoon.


 

Kun olin kuuden vanha, alkoivat isäni ongelmat alkoholin kanssa hiljalleen nostaa päätään, eikä mennyt kuin muutama vuosi, kun humalatilat alkoivat olla arkipäivää ja taiteelliset työt taakse jäänyttä elämää. Ollessani 8-9 vuotias, isäni menetti molemmat vanhempansa vuoden sisällä. Varsinkin hänen äitinsä poismeno, oli kova paikka. Juominen sai lisää tuulta purjeisiin. Viina oli herra talossa ja elämä kotona oli raskasta, juhlapyhät aivan hirveitä. Isäni pyöri päivät pitkät kulmilla muiden juoppojen kanssa, ja välillä toi ryhmän myös meille ryyppäämään. Kotona isä kertasi päivän ”polttavat tarinat” kulmilta ja muisteli elämänsä menneitä hienoja hetkiä. Sitten aiheet vaihtuivat äitiini, jota hän syytti kaikesta mahdollisesta ja haukkui tätä kaikin tavoin. Voimakasta äänen käyttöä kesti tuntikausia ja päälle laulua ”O sole mio”.
Isäni soitteli kännipäissään myös äitini työpaikalle, josta seurasi tietenkin monia häpeällisiä hetkiä äidilleni myös hänen työpaikallaan. Sama päti kerrostalon pihapiirissä liikkumiseen, jossa asuimme; äitini liikkui siellä lähes zombiena pitkin seinien vierustoja. Äidilläni ei ollut oikein rauhaa missään.
Koska asetelma kotona oli täysin epänormaali, oli roolini luovia jossain kahden ihmisen käsittämättömässä välimaastossa, ettei ollut enemmän toisen puolella tai toista vastaan.

 

Joitakin kertoja yritti isäni ottaa itseään niskasta kiinni ja kävi jopa katkaisuhoidossakin. Hän hyppäsi myös työelämän pyörteisiin muutamaan otteeseen. Odotukseni olivat aina todella korkealla isäni viinanjuonnin lopettamisen suhteen. Mutta hänen yhä enenemässä määrin hermostunutta olemusta seuratessa, tajusin suht nopeasti, että huonosti käy. Isäni oli kuin tikittävä aikapommi, joka räjähtäisi minä hetkenä hyvänsä.
Ollessani 15-vuotias isäni alkoi jo nähdä harhoja, demonit astuivat kuvaan jäädäkseen. Isäni totesi aina, ettei hänen juomisensa vaikuttanut muihin mitenkään, sehän oli hän itse, joka tilanteesta kärsi. Minä olin kuitenkin rakentanut jo ihan pikkupojasta lähtien sellaisen yhtälön isäni alkoholin käytöstä, että ”isä juo, koska minä olen olemassa - hän voisi toteuttaa itseään, jos minua ei olisi”. Kannoin tuota taakkaa aina 18-vuotiaaksi asti. Sitten, yhtäkkiä tajusin, kuin salama olisi iskenyt kirkkaalta taivaalta suoraan kupoliini; se, että isäni juo, on hänen oma päätöksensä, eikä liity minuun millään tavoin. Se oli sen luokan ahaa-elämys, että elämäni sai aivan uudenlaista valoa ja keveyttä.

 

Pienenä sivuhuomiona totean, että mentyäni lukion jälkeen armeijaan, siirryin enenemässä määrin tyttöystäväni luo hengailemaan ja muutamien vuosien jälkeen muutettiinkin jo yhteiseen asuntoon.

Isäni juominen kesti kutakuinkin siihen asti, kun olin täyttänyt 29-vuotta. Hän joutui sairaalaan maksakooman takia; seitsemän päivää hävisi hänen elämästään ilman minkäänlaista havaintoa ympäröivästä maailmasta. Kun isäni oli tullut tajuihinsa, antoi hoitava lääkäri selkeän viestin; ”Jos vielä juot, kuolet”.


Fade, minä ja Mude Tuusulassa keväällä 1991.

Sisäelimiä oli tuhottu viinalla lähes neljännes vuosisata. Tätä episodia seurasi pari vuotta pienen pientä tissuttelua (isäni totesi, että pumppu ei toimi, jos ei saa vähän alkoholia vereen), jonkin verran kuvanveistoa ja suunnitelmia taiteellisesta elämästä, viikko juomista, sairaalaan ja tarinan päätepiste (13.5.1992). Se oli minulle kova paikka; olin vihainen ja surullinen. Se sinetöi myös päätökseni, etteivät omat lapseni tulisi koskaan kärsimään siitä, että olisin humalassa.

 

Isäni oli selvänä hieno ihminen.

Ne päivät, jolloin hän oli selvinpäin, olivat lapsuuteni onnellisimmat. Ensimmäiset kuusi ikävuottani soljuivat hyvin normaaleissa, turvallisissa ja rakkauden täyteisissä merkeissä. Muistiini on piirtynyt paljon hienoja hetkiä hänen kanssaan. Monesti leikin leluillani olohuoneen lattialla, kun isäni availi ääntään ja harjoitteli lauluja siinä vieressä. Välillä olin hänen mukanaan, kun hän treenaili salilla akrobatiaa ja jonglöörausta.

Elokuvissa käytiin katsomassa Buster Keatonin ja Jaques Tatin leffoja. Lintsillä käytiin vähintään kerran kesässä - isäni sai laitteisiin ilmaisia lippuja, koska hän oli aiemmin esiintynyt Lintsillä. Minun ja isän lempilaite oli Vekkula ja siellä vinohuone.

Muistan myös joitakin ihania uimareissuja Mustikkamaalle ja oltiin muuten uimastadikalla 16.6.1966. Ai mistäkö sellaisen muistan, vaikka olin silloin vasta 5-vuotias? No päivä oli siinä mielessä erikoinen, että melkoinen savupilvi alkoi nousta taivaalle ja paikalla olijat siirtyivät ylös kalliolle katsomaan mistä oli kyse. Muistan vieläkin hyvin elävästi, kun silloinen Messukeskus (nyk. Töölön Kisahalli, eli Kisis) oli ilmiliekeissä.

Kun Kuningas Alkoholi oli määrännyt isäni narrin rooliin, alkoivat selvät päivät olla erittäin harvinaisia. Kaunein muistoni hänestä juurtui ikuisesti mieleeni; oli kaunis ja lämmin kesäilta, olin reilu 10 vuotias ja olimme koko perheen voimin Tuusulassa isäni äidin talolla (mummoni oli kuollut pari vuotta aiemmin). Isäni istuskeli rauhallisin mielin pihakeinussa, hetkestä nauttien. Hän otti kitaran esille ja alkoi soittaa ja laulaa vanhoja kauniita kappaleita. Äitini istuskeli talon rappusilla ja minä olin kiivennyt katolle. Istuin siinä reunalla katsellen, kuunnellen ja nauttien. Se oli kaunista ja ihanaa, ilon kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Olin onnellinen.



Mude

Äitini on supernainen. Hän piti kotia pystyssä, vaikka sai osakseen vain täysin järjetöntä haukkumista. Elettiin käytännössä hänen pienillä tuloillaan. Äidillä oli kolmivuorotyö, hän siivosi kodin, kävi kaupassa, pesi pyykit, teki ruokaa, keräsi sieniä ja marjoja jne. Äitini motto oli ”kyllä minä ristini kannan”. En tajua, miten hän kesti.

Myöhemmin, kun minulla oli omia lapsia, oli äitini apu usein aivan korvaamaton. Nämä olivat tilanteita, joissa parisuhteeni oli jo kariutunut ja lapset olivat hoidossani. Silloin tällöin oli taloudellisista syistä otettava kuvauskeikkoja (töitä) vastaan myös sellaisina ajankohtina, kun lapset olivat luonani. Äitini oli onneksi päässyt pitkän työuran jälkeen jo 60-vuotiaana eläkkeelle ja hän oli mielellään lasteni kanssa sen aikaa, että sain työni tehdyksi. Mitkään sanat eivät riitä ylistämään äitini pyyteetöntä uhrautumista minun ja lasteni hyvinvoinnin eteen. Hän on kovin mimmi, jonka tiedän.


 

Mummo ja Pappa

Äitini vanhemmat olivat minulle tärkeitä, varsinkin Mummo oli aivan mahtava ihminen. He asuivat Salossa punaisessa Valtion rautatien omistamassa omakotitalossa - Pappani oli työnjohtaja VR:llä. Hei, olen päässyt joskus resinan kyytiin. Kun olin 7-15 vuotias koululainen, vietin kesä- ja talvilomilla viikon tai pari heidän luonaan. Aina oli lämmin ja rauhallinen tunnelma, sisätiloissa tuoksui ihanalta ja elämä tuntui selkeältä ja normaalilta. Mummon kanssa oli siistiä keskustella ja käydä kävelyllä. Välillä äitini nuorempi veli Seppo kävi vierailulla; hän vei minut joskus kalastamaan, joskus uimaan, joskus urheilukentälle jne. Ajanjaksot Salossa tuovat aina mieleeni mukavia muistoja.


 

Minä (sisältää myös 2. osan ensimmäisen osion, 1. TREENAAMINEN)

Alkoholismin vaikutukset tekivät lapsen/nuoren elämästä hyvin poikkeuksellisen. Mietin lukemattomia kertoja, että kaikki Suomen Alkot pitäisi räjäyttää taivaan tuuliin, vihasin viinaa. Myös itsetuhoiset ajatukset kävivät joskus mielessä, varsinkin jos isäni ei tullut vaikkapa illaksi kotiin. En unelmoinut koskaan mistään materialistisista jutuista - ainoa toiveeni ja unelmani oli, että isäni lopettaisi juomisen. Hän oli minulle todella tärkeä.

Lähtökohdat koulumenestykselle ja yhteiskunnassa pärjäämiselle eivät olleet ihan huippuluokkaa. Kotioloista johtuen läksyt jäivät usein tekemättä ja koulussa jännitti ”etteivät opettajat vain kysyisi minulta mitään”. Se johti siihen, että vatsani oireili vuosikausia. Kun olin 11-vuotias, pyörryin muutaman kerran kotona. Siksi minua jännitti myös koulun aamunavaukset; ne pidettiin kerran viikossa jumppasalissa ja kaikkien oppilaiden oli seistävä koko puheen ajan. Lisäksi olin myös todella ujo ja hiljainen. Kaikki esiintymisiin liittyvät asiat koulussa olivat aivan painajaisia.

Tähän väliin itsensä ilmaisuun liittyvä mielipide:
Mitä jos itsensä ilmaisu otettaisiin heti alaluokista lähtien yhdeksi kouluaineeksi. Olisi siistiä, kun vaikkapa näyttelijäopiskelijat tai miksei ihan työelämässä olevat näyttelijätkin, kävisivät muutaman kerran kuukaudessa koulussa ohjeistamassa lapsia ilmaisemaan itseään. Pieniä näytelmiä, suuria tunteita ja näyttelijöille vähän lisätienistejä. Luokassa olisi todennäköisemmin parempi yhteishenki, kun kaikki tutustuisivat toisiinsa erilaisten esiintymistilanteiden kautta. Pitkässä juoksussa se voisi merkittävästi vähentää niin kiusaamista kuin syrjäytymistä ja vastaavasti rohkeus ja taito itsensä ilmaisuun korostuisivat elämän eri vaiheissa.

Sitten takaisin tarinaan. Kaverit olivat todella isossa roolissa kotiolojeni vastapainoksi. Olen ollut onnekas, koska heitä minulla on ollut läpi elämäni. Kavereiden lisäksi reittejä toisiin maailmoihin tarjosivat esim. sellaiset sarjakuvat, kuin Batman, Tarzan, Asterix ja Lucky Luke. Tv-sarjoista vastaavia elämyksiä tuottivat Batman, Star Trek, Veijareita ja Pyhimyksiä, Salainen Agentti 86 sekä Merilinja ja elokuvien maailmassa rakastin varsinkin vanhoja musikaaleja, seikkailuelokuvia sekä mykän ajan koomikon Buster Keatonin uskomattomia temppuja. Isäni urheilusuorituksiin liittyvät tarinat loivat kipinän omalle liikunnalliselle elämäntielle. Vähän varttuneempana, kun kesätöiden ansioilla sain hommattua itselleni radionauhurin eli mankan, kuului myös musiikin kuuntelu kiinteästi irtiottoihin arjesta. Magein muisto oli, kun eräänä iltana taistelin pitkään löytääkseni Radio Luxembourgin - viimein kanava osui kohdalleen ja … uusi biisi … The Jacksons -Blame It On The Boogie-. Vau, mikä fiilis! Se biisi kuljetti minut jonnekin siistiin mestaan.


 

Kun asuttiin Kontulassa (1966-71), oli puissa kiipeily sen verran intohimoista, että toisen luokan liikuntatunnilla vedin opettajani hämmästykseksi 20 leukaa. Minulla oli kaveripiirissä epävirallinen ennätys puusta puuhun kiipeilyssä; 103 puuta siten, ettei yhtä puuta saanut käyttää kuin kerran. Kondekassa parhaita frendejäni olivat Pepe, Iska, Jatzi, Vesku ja Puaro. Toisella ja kolmannella luokalla harrastettiin kaveriporukalla yleisurheilua. Pyöräiltiin Rajakylän urheilukentälle ja mentiin treenien jälkeen uimaan viereiselle hiekkamontulle. Lempilajini olivat seiväshyppy, jota hyppäsin 2 m itse veistetyllä puuseipäällä sekä keihäänheitto. Kesäisin meillä oli myös paljon neppisskaboja ja talojen välisiä fudismatseja ja talvisin miniskimbailtiin lähes aina, ellei oltu skolessa tai goisaamassa.


Ukkini (isäni isä) kuoleman jäljiltä jäi osakehuoneisto tyhjilleen Oulunkylään ja isäni päätti, että muutetaan sinne. Kapinoin ensimmäistä ja viimeistä kertaa isäni ja äitini edessä ja sain sen verran tahtoani läpi, että asuttiin vielä viimeinen kesä Kondekassa. Muuttokuorman aika oli elokuussa 1971. Minulla jäi ”miljoona” kaveria Kontulaan ja olin aivan hajalla. Homma lähti kuitenkin rullaamaan suht nopeasti, kun aloitin neljännen luokan Ågelissa ja sain kavereita niin omasta luokasta kuin taloyhtiömme piiristä.

 

Aloin 11-vuotiaana käydä säännöllisesti lenkillä, edellä mainitun pyörtyilyn takia. Saman ikäisenä aloitin myös voimistelun kaverini Tompan kanssa. Hän asui samassa talossa kuin minä ja hänen isänsä vei meitä treeneihin kerran viikossa. Voimisteluseura oli ruotsinkielinen (HGK) ja siellä oli hyvä meininki; tykkäsin kovasti voimistelusta ja tutustuin hyvin myös Jan-nimiseen kaveriin - oltiin sielunveljiä ihan ensikohtaamisesta lähtien. Harrastusta kesti valitettavasti vain pari vuotta. Isäni tuli kerran kännipäissään huutelemaan jotain aivan sekopäistä Tompan vanhemmille ja loppuun totesi, että Lasu lopettaa voimistelun tähän. Olin siis Tompan luona kyseisessä tilanteessa ja jäin suu auki tuijottamaan tyhjyyteen.

Samaan hengenvetoon voisin kertoa seiväshypystä pienen tarinan.
Kun pidettiin vielä majaa Kondekassa, iski seiväshyppy suoraan sydämeen. Ymmärsin, että tulevan muuton myötä saattaa laji kohdallani jäädä historiaan. Juttelin faden kanssa aiheesta ja pyysin, että sitten kun on muutettu Ågeliin, niin voisiko hän alkaa viedä mua johonkin mestaan, että pääsisin diggaamani lajin pariin? Fade siihen, että tottakai.

 

Sitten seuraa erikoismaininnan aika. Pönde oli erittäin tärkeä henkilö matkani varrella; hän oli paras ystäväni, kuin veli minulle. Hengailtiin kaikkinensa n. 18 vuotta tiiviisti kimpassa; ystävyys antoi suunnattomasti iloa, henkistä voimaa ja energiaa. Pönden kanssa alettiin 13-vuotiaina treenata aktiivisesti voimailua ja yleisurheilua Pirkkolassa. Samoilla huudeilla myös uitiin ja pelattiin tennistä todella paljon. Leffoissakin käytiin aina kun mahdollista. Hyvä Pönde!
Aikanaan sitten vaan kävi, niin kuin elämässä varmaan useimmalle meistä käy, eli alettiin enenemässä määrin kulkea omilla poluillamme, eikä tuntunut olevan enää aikaa muulle kuin perheelle ja duunille.


 

Viisi päivää ennen kuin täytin 16 v. (30.4.1977 klo 20:47), sain ensimmäistä kertaa yhden käden leuan. Se oli minulle ikimuistoinen hetki. Olin myöhään illalla yksin Oulunkylän urheilukentällä ja katselin suorituspaikan tankoa ja psyykkasin itseäni - ote tangosta, kaikki peliin ja onnistuminen - lähdin riemusta huutaen juoksemaan pitkin urheilukenttää. Tunne oli aivan mieletön! Sitten kotiin kertomaan isälle. Aiheen ainutlaatuisuuteen liittyy näet vahvasti hänen oma kokemuksensa vastaavasta suorituksesta sota-ajalta. Isän tehtävä oli yhtenä kesänä toimittaa veneellä tavaraa eräälle saarelle. Hän oli silloin 13-vuotias ja hän souti mantereen ja saaren väliä koko kesän. Voimaa oli kertynyt kroppaan siinä määrin, että normaalia leuanvetoa testattuaan, hän päätti kokeilla sitä pelkästään yhdellä kädellä, ja menihän se.

 

Karate

17-vuotiaana (1978) aloitin hyvän duunikaverini Harryn kanssa karaten Wadokanissa (oltiin Harryn kanssa Elannon Leipätehtaalla kesäduunissa ja tehtiin siellä hommia myös lauantai aamuisin läpi vuoden) - harrastusta kesti alkuun vähän reilu vuosi. Sain yksissä treeneissä puisella lattialla todella ison haavan jalkapohjaani ja sitä seuranneen tauon myötä into loppui.

(kuva Harrysta on Kaivarin konsertissa 1982)

Samoihin aikoihin, kun innostuin karatesta, alettiin Pönden kanssa käydä myös Töölön Kisahallissa, eli Kisiksessä. Siellä tuli hakattua ja potkittua säkkejä vuosikausia aivan pää jäässä. Kisis oli kuin toinen koti minulle. Välillä selän taakse ilmaantui vanha nyrkkeilijä Elis Ask: ”Älä riko sitä säkkiä”. Hän seikkaili Kisiksen käytävillä ja opasti innokkaita kavereita nyrkkeilyn saloihin ja toisinaan piti lyhyitä pistehanskatreenejä. Töölön Kisahalliin rakentui myös hieno voimistelupaikka, missä tuli otettua yritysten ja erehdysten kautta menetettyjä voimisteluliikkeitä jollain tasolla haltuun.

Ennen armeijaa, lukion viimeisellä luokalla, aloin huolestua hiuksistani, joilla olin aina viimeistellyt lookkini. Huomasin, että päälaella hiusten määrä alkoi harventua. Se alkoi nakertaa itsetuntoa aikalailla. Tulevaisuuden kuva kaljusta tyypistä ei ollut varsinainen unelmien täyttymys kaverille, joka oli muutenkin ujo ja hiljainen. Onneksi olin hauska ja älykäs … HAH! No ei, ainoa keino, minun pikku näkövinkkelistä, oli pysyä tikissä eli kondiksessa. Vuonna -82 tuli sitten lunta tupaan oikein huolella, kun hajotin selkäni. Olin töissä Finnexpress Oy:ssä ja lähdin toimenkuvani mukaisesti yhden sinetöidyn rekan kyytiin pitääkseni kirjaa siitä, että lastina olleet tuotteet olivat listan mukaisia. Päästiin perille ja alkoi lastin purku. Minun piti siis vain kirjata, että kaikki on niin kuin pitikin, mutta päätinkin vähän auttaa ja viileässä säässä nostelin ne painavimmat esineet nuoruuden innolla ja … selästä kuului melkoinen pamaus. Välilevy pullistui neljännen ja viidennen nikaman välistä. Keskivartaloon tukeutuva voima ei sen jälkeen ollut enää ikinä entisellään. (Välihuomio: olen nykyään yli 4 senttiä lyhyempi kuin nuorena). Vaikka yritin skarpata treenatessani, sain siipeeni aina silloin tällöin, kun innostuin liikaa. Innostumisten ja muiden, joskus hyvinkin pienimuotoisten nostojen jälkeen, selän kaari suoreni ja olin edestäpäin katsottuna aivan mutkalla. Hermosäikeet kertoivat karulla kielellään, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Sängystä ylös pääsemiseen saattoi mennä kevyesti 15 minuuttia … hyvänä päivänä.


 

Vuonna -85 rohkaisin mieleni ja aloin harrastaa karatea uudestaan, selän ongelmista huolimatta. Jatkoin harrastusta Helsingin Karateklubilla aina 28-vuotiaaksi asti. Olisin varmaan jatkanut hienon lajin ja ihmisten parissa pidempäänkin, mutta elämäntilanteeni muuttui ja treenipaikkakin siirtyi etäämmälle. Karaten harrastuksesta on roppakaupalla hienoja muistoja; sain kunnian tutustua upeisiin persooniin esim. Keppana, Jussi, Mika, Rafu, Make, Pera, Arska ja Ekku. Matkan varrella oli myös monia unohtumattomia leirejä ja kaiken perustana sellainen aivan maaginen tunne, että on ison perheen tärkeä osanen. Isoin kiitos tuosta taipaleesta kuuluu Helsingin Karateklubin perustajalle, hienolle ihmiselle, Keppanalle.


Kuvia Kisakallion leiriltä, jossa karate-treenien lisäksi otettiin "hivenen" tuntumaa myös vesiskootterilla ajamiseen.

 

Törmäilin toisinaan Kondekan aikaisiin kavereihin, jotka olivat panneet fudisjoukkueen (Herrasmiespalloilijat) pystyyn jo 80-luvun alkupuolella. He totesivat aina kohdatessa; ”Klade, lähe skulaa fudista!”. Olin tietenkin hyvässä kondiksessa, kun oli tullut treenattua kaikenlaista ja kävin joka aamu lenkillä, mutta ei mulla ollut minkään valtakunnan pelisilmää, eikä pallo muutenkaan totellut kosketustani - kundit totesivat vaan; ”Ei mitään välii, messiin vaan”. HerPan aikana tuli tutustuttua moneen mukavaan pelikaveriin. Se oli nastaa sosiaalista meininkiä ja hersyvää tarinaa riitti. Varsinkin Iska (mä kutsuin häntä Iskaksi, koska sitä nimeä hänestä käytettiin silloin, kun vielä asuin Kontulassa - muut pelikaverit kutsuivat häntä Immoksi) oli sellainen ilopilleri, että treeneissä ja peleissä sai nauraa vedet silmissä. Muistan muutaman huudahduksen, jotka hän omaan persoonalliseen tyyliinsä kajautti ilmoille ennen ottelun alkuvihellystä: "Ema vaihtoon!" ja "Ne hyytyy!".


Käytin fudatessa painonnostovyötä selän tukemiseen ja ainoastaan muutaman kerran jouduin keräilemään itseäni kentältä, kun loukkasin selkäni kesken pelin.
Parikymmentä vuotta tuli potkupalloiltua ilman näkyvämpää kehitystä. Noin pitkää ajanjaksoa kun syvällisemmin funtsii, niin saattaa olla, että olin Euroopan huonoin tai ainakin maailman huonoin futaaja. Mutta hei! Sain kuitenkin eräänä vuonna HerPan zemppari-kunniamaininnan, koska juoksentelin tukka hulmuten joka pelissä sinne tänne apinan raivolla ... ainoastaan kosketukset palloon puuttuivat. Pelasimme myös joitakin vuosia futsal-sarjaa ja on kyllä todettava, että se laji istui paremmin meikäläiselle - olin enemmän pelin ytimessä.

Futaaminen alkoi omalla kohdalla hiipua Iskan kuoltua syöpään (2004).

(Kuva: kuten kuvasta näkyy, ei olla fudiskentällä. Tämä reissu on yksi kaunis muisto monen kauniin muiston joukossa. Muisto hienosta ihmisestä, jonka matka loppui aivan liian aikaisin. Tässä ollaan vuonna 2001 Iskan purjeveneessä ja kohteena Porvoo. Iska on kipparina ja Juha pitää perää.)

Kuten tarinastani voi päätellä, on liikunta ollut ihan lapsuudesta asti tärkeässä roolissa elämässäni. Pienenä huomionarvoisena seikkana nostan esille vielä sellaisen faktan, että vuodesta -71, eli Oulunkylän ajoista lähtien, minun tärkeimpänä huonekaluna on ollut leuanvetotanko. Kun olen muuttanut jonnekin, on leuanvetotangon paikka ensimmäinen asia, jonka olen selvittänyt. Se on erilaisina viritelminä ollut aina osa kalustoa, missä ikinä olen asunut. Pakettiin ovat kuuluneet myös aamuiset juoksulenkit sekä voimatreenit oman kehon painolla. Mieli ja keho kiittää.

Leuanvedosta vielä muutamia tarinoita. Noin parikymppiseksi tuli treenattua myös rautojen kanssa, mutta kun yleisilme alkoi kallistua kaappi-lookin puolelle ja säkin hakkaus sekä muu liikkuvuus alkoivat vaikuttaa tahmeammalta, päätin jättää tietyt painoilla tehtävät voimaharjoitteet kokonaan. Oli paljon siistimpää olla ”nopea” ja ”vahva”, kuin hidas ja ”vahva”.
Nuo olivat aikoja, jolloin sain 5 leukaa vasemmalla kädellä ja 2 oikealla.

 

Kun olin 48-vuotias, päätin haastaa itseni.

Siitä, kun viimeksi olin vetänyt leuan yhdellä kädellä, oli hurahtanut vähintään 15 vuotta. Otin tavoitteeksi vetää yhden käden leuan 5-kymppisenä. Aikaa oli vajaa pari vuotta ja aloin painottaa treeneissäni sellaisia menetelmiä, joissa rasitus kohdistuu pääosin yhdelle kädelle. Välillä meinasi usko loppua, kun tajusi, ettei tässä enää nuoruuden iskussa ollakaan. Kaiken kukkuraksi tuli joku täysin random selkäkipu, joka osoittautui jälleen välilevyn pullistumaksi. Siitä seurasi ongelma, joka vaivaa itse asiassa vieläkin; selän oireet alkoivat säteillä oikean puoleiseen jalkaan, joka on polven alapuolelta enemmän tai vähemmän tunnoton ja reiden yläosaa särkee. Lenkkeillessä on joskus ollut tilanteita, jossa on meinannut lähteä jalka alta. Makuuasennossa, eli öisin, joutuu välillä hakea asentoa lähes loputtomiin, kun polvi alkaa särkeä aivan tolkuttomasti. No joo, nää on näitä; pitäisi venytellä rutkasti enemmän ja tehdä paljon eläimellistä liikehdintää, jotta kropan virtaukset alkaisivat pelittää.
Ai niin, takaisin leuanveto asiaan.
Lopulta sitkeä työ palkitsi ja yhden käden leuka meni. Hieno matka, kannatti uskoa itseensä! Päätin tuolloin tehdä saman 6-kymppisenä. Nyt 61-vuotiaana pitäisi homman olla jo paketissa, muttei ole. Seikkailu on vielä suunnitteluasteella, koska haluaisin kehitellä vähemmän kuluttavia menetelmiä tuon suorituksen harjoitteluun. Jotta 6-kymppisen keho vaikuttaisi yhtä vetreältä kuin 5-kymppisen keho, pitää sen eteen tehdä paljon enemmän duunia ja mielellään oikeilla menetelmillä, ettei hajota itseään - hmmm, outoa, eikö vain?
Viimeinen tarina leuanvedosta liittyy Hartwall Areenaan, Jokereiden kotiotteluihin, Karjala-turnauksiin, joihinkin konsertteihin ja gaaloihin sekä muutamaan NHL-otteluun. Väitän, ilman todisteiden tukea, että olen vetänyt enemmän leukoja kyseisessä hallissa, kuin kukaan muu. Loppuvuodesta 2017, olen vetänyt
10 x 10 leukaa jokaisena kuvauspäivänä katsomorakenteiden alapuolella. Vuodesta 2020 aloin jopa kellottaa kokonaissuorituksen kestoa, eli kuinka lyhyillä tauoilla pystyn tuon 100 leukaa vetämään. Tein parhaan suoritukseni tammikuussa 2022 (16 min) ja siihen loppuivat kuvauskeikat Areenalla.


Kuvakollaasi: pistin vähän itseäni likoon Terveyskanava.fi -verkkosivun video-osioissa vuonna 2014-15. Terveyskanava.fi oli pohjimmiltaan hyvä idea, mutta minusta uupui yksi tärkeä ominaisuus, eli myydä ajatukseni oikeille tahoille ja sitä kautta viedä suunnitelmia eteenpäin.

 

Sitten loppuun melkoinen hurahdus.

Kesällä 2021 hommasin sup-laudan ja ai ai ai, meri ja Klade! Kun tuuli yltyy ja aallokon korkeus nousee, kaikki peliin ja VAU! Iisimmät tuulilukemat kutsuvat fiilistelyyn tai pitkään seikkailuun.

Koska olen aina rakastanut merta ja suppailu nosti tuon fiiliksen kertoimet aivan tappiin, pulpahti päähäni eräällä reissulla myös ajatus: olisipa siistiä, kun aika kohdallani joskus pysähtyy, että meikäläisen tuhkat ripoteltaisiin sköneen. Siitä lähtisi uusi seikkailu maailman merillä tai … kierrätys kunniaan ja kalan ruoaksi. Niin tai näin, ei tarvitse lähteä merta edemmäs, jos haluaa hiljentyä hetkeksi ja siitä sitten hymyissä suin jatkaa polkuaan.

2. OSA


2. NAISET

Olin ihan ensimmäisistä luokista lähtien aina ihastunut johonkin tyttöön. Minulla ei kylläkään riittänyt ujouteni ja hiljaisuuteni takia rohkeus sellaisten tunteiden julkituomiseen.

Olin 11-vuotiaasta aina 15-vuotiaaksi aivan sekaisin Heidi-nimisestä tytöstä. Hän oli minua vuotta nuorempi ja asui Oulunkylässä samassa talossa kuin minä. Heidi oli tosi nätti. Jos kasvoja pitäisi jotenkin luonnehtia, niin ripaus Marilyn Monroeta ei mene ihan metsään. Huippuhetkiä elämässäni olivat ne, kun näin Heidin. Kerran hän jopa soitti minulle kotinsa ikkunasta haitaria (hän asui kolmannessa kerroksessa). Makoilin kerrostalomme pihanurtsilla ja olin ihan fiiliksissä. Toinen ikimuistoinen hetki oli, kun hengailin pihamme leikkipaikalla ja Heidi tuli paikalle. En tietenkään tapojeni mukaisesti saanut sanottua mitään ja sydän hakkasi varmaan kahtasataa. Pyörittiin siinä hiekkalaatikon huudeilla ja välillä tasapainoiltiin jne. Sitten, ihan yllättäen, Heidi meni kyykkyyn ja piirsi sydämenmuotoisen kuvan hiekkaan sellaiseen kohtaan, missä oli minun kengän pohjasta jäänyt jälki. Tuo kaunis hetki porautui mieleeni loppuelämäksi.
Näin Heidin aikuisena ihan sattumalta Helsingin yössä ja halusin avautua nuoruusvuosieni tunteista. Heidi totesi, että kyllä hän silloin 70-luvulla tajusi erittäinkin hyvin, että olin aivan pihkassa häneen, mutta olin hankalasti lähestyttävä tapaus, koska en puhunut mitään. (90-luvun sinkkuvuosinani jopa tavattiinkin muutamaan otteeseen)

Raquel Welch, Rita Hayworth, Ava Gardner, Elizabeth Taylor, Marilyn Monroe ...

Myös Hollywoodin upeat näyttelijättäret ja monet muut julkisuuteen ponnahtaneet kaunottaret täyttivät mielikuvitukseni 11-vuotiaasta lähtien. Löysin varmaan 12-vuotiaana tuon samaisen kuvan jostain aikakausilehdestä (kuvassa poseeraa Raquel Welch). Näky porautui alitajuntaani vuosikausiksi. Tärkeä osanen elämän tarkoituksesta kirkastui, kiitos RW. Selailin myös suurella mielenkiinnolla isäni vanhaa piirustuskirjaa (amerikkalainen tekijä) ja tarkemmin todettuna sitä osiota kirjasta, missä opastettiin kuinka naisvartalo piirretään.

Ja sitten paluu todelliseen elämään.
Ollessani 16-vuotias meni normitilanne yllättäen päälaelleen; eräs tyttö olikin ihastunut minuun ja tuli suoraan kysymään, että ”Voitaisiinko tavata?”. Se ”suhde” ei kauan kestänyt, kun hän tajusi, ettei tuo kaveri saa sanaa suustaan. Seuraavan tytön kanssa kävi samoin.

Vuoden 1979 toukokuussa, kun 18 tuli täyteen, taivas repesi ja ravintolat kutsuivat seireenin lailla. Perjantai-, lauantai- ja välillä myös sunnuntai-illat saivat hivenen erilaisen merkityksen. Otettiin yleensä kavereiden kanssa hyvät pohjat ja sitten lähdettiin dösällä kohti yöelämää. Kun päästiin ravintolaan sisälle, meikäläinen vain katosi; aloin skannailla nuoria naisia ja hetken päästä olinkin jo tanssilattialla pussailemassa jonkun kanssa. Itsetunto oli kohdillaan, kun oli kaikin puolin kondiksessa ja feisikin ok. Myös ujostelut olivat historiaa, kun oli alkoholia veressä.

Ohikiitäviä hetkiä, osa 1:

Oltiin Pönden kanssa vietetty iltaa Tavalla ja myöhästyttiin viimeisestä Ågeliin menevästä dösästä, taas. Keskustasta siis kävellen Oulunkylään. Ilma oli lämmin, eli eipä siinä. Päästiin Kaisaniemeen asti, kun siinä kurvin kohdalla, kivisen aitauksen päällä istui kaksi nuorta naista. Toinen heistä oli aivan uskomattoman upea. Tuo upea alkoi jutella minulle, hän oli mukava ja selvästi kiinnostunut minusta. Mutta, mitä sitten tapahtui? Kovin montaa sanaa ei ehditty vaihtaa, kun olin jo jatkamassa kävelyä. En oikein tajua itseäni tuossa tilanteessa, miksen edes pyytänyt hänen puhelinnumeroaan??? Ajattelin tuota naista koko kävelymatkan ajan ja alkutaipaleella olin monesti jopa kääntymässä takaisin, mutta … ei. Tuon yön jälkeen, aina keskustassa käydessäni, skannailin useamman kuukauden ajan katseellani ihmisjoukkoja, mutta ei ollut onni myötä.
Vielä tänäkin päivänä, kun menen tuon Kaisaniemen kivisen aidan ohi, iskee kevyt harmitus.

Oltiin Tavastia Klubbenilla juhlimassa vuoden 1979 vaihtumista vuoteen -80. Ravintolaa oltiin sulkemassa, kun kuultiin joltain, että Kasarmitorin limudisco olisi auki aamu viiteen. Hei, eikun sinne. Pamahdettiin mestoille, eikä aikaakaan, kun DJ ilmoitti: ”Nyt alkaa suutelukilpailu, halukkaat nouskaa stagelle”. Hyppäsin tietenkin ensimmäisenä lauteille ja aika hyvällä sykkeellä iso nippu pareja liittyi seuraani. DJ oli ajan hermolla ja kuulutti; ”Hei naiset, täällä olisi tyyppi vailla paria!”. Ennen kuin lause ehti kunnolla edes loppua, hyppäsi tumma kaunotar stagelle ja kisa saatiin käyntiin. Pelin henki oli sellainen, että DJ:n soittamien biisien tahtiin piti tanssia (biisit olivat enimmäkseen nopeita) ja samalla suudella, eli huulien oli oltava koko ajan kiinni toisissaan. Taktiikkani oli tukea alusta alkaen naisen niskaa, ettei hän väsyisi ja … monen monen biisin ja pudonneen parin jälkeen, dadaa, palkintona kaksi Tukholman risteilyä.

 

Virallinen ensirakkaus

Helmikuussa 1980 kohtasin Jaana-nimisen ihanan kaunottaren. Olin silloin 18 ja hän 17. Jaana asui Keravalla ja tapaamiset sujuivat siten, että matkustin hänen luokseen junalla joka perjantai-ilta ja tulin viimeisellä junalla takaisin Stadiin. Nähtiin me joskus täällä Helsingissäkin, kun käytiin leffassa. Jaanan kanssa oli ihanaa olla ja meillä synkkasi todella hyvin. Hän oli hauska ja muutenkin, hänessä vaan oli sitä jotakin. Siihen maailmanaikaan tuli televisiosta perjantaisin The Kenny Everett Video Show. Se ohjelma yhdistää aina muistoni Jaanaan, koska katsoimme usein sitä hänen huoneessaan. Olimme neljä kuukautta yhdessä (Huom! neljään kuukauteen en käynyt perjantaisin ravintoloissa ja lauantaitkin menivät iisimmin) ja sitten hän yllättäen ilmoitti, ettei enää pysty olemaan kanssani. Kaikki ihanat tunteet ja odotukset haihtuivat savuna ilmaan - taivasta valaissut käsittämättömän kaunis ilotulitteiden taukoamaton räiskyntä muuttui tummanharmaaksi räntäsateeksi.

Törmäsin Jaanaan ihan sattumalta noin neljä vuotta seurustelumme päättymisestä. Huomasin hänet eräässä kiinteistövälitystoimistossa ja kävelin oitis sisälle. Se oli mukava ja lämminhenkinen jälleennäkeminen. Keskusteltavaa riitti ja lopuksi Jaana sanoi: ”hän on huomannut, ettei se vaihtamalla parane”. Tuo toteamus tuntui tosi hyvältä, se nosti vanhan seurustelusuhteemme entistäkin arvokkaammaksi.

Elokuussa 1980 ollessani 19, päätettiin kaveriporukalla, että eiköhän lähdetä pikku risteilylle Stokikseen … jälleen kerran. Istuskeltiin Tähtitorninmäellä, heiteltiin tyhmiä juttuja ja naureskeltiin; ilma oli lämmin, aurinko hyväili ihoa ja linnut lauloivat, taustalta kuului vaimeasti kaupungin ja sataman ääniä, kädessä oli pullo helmeilevää omenaviiniä ja kassissa lisää. Pienten muodollisuuksien jälkeen nousu laivaan ja kannelle fiilistelemään helmeilevän omenaviinin kera. Sitten, kun juomat oli juotu lähdettiin seikkailemaan ympäri laivaa. Hommattiin lisää juotavaa ja pidettiin hauskaa. Jossain vaiheessa iltaa kohtasin kauniin nuoren naisen, joka oli lähtenyt kaverinsa kanssa katsomaan maailman menoa risteilyn merkeissä. Hän oli 16 ja nimeltään … no, tietenkin Jaana.

Jaana ja hänen kaverinsa sitten hengailivat mukanamme, kun siinä yhdessä ja erikseen sinkoiltiin sinne tänne. Välillä oltiin jossain altaassakin uimassa. Jossain yhteydessä selvisi, että Jaana kävi samaa koulua, kuin minä. Reagoin jotenkin ”Et oo tosissas”-tyylisesti, mutta koulussa sitten aikanaan näin hänet. Okei, hmmm! Olin hivenen pulmallisessa tilanteessa, koska olin hyvin seikkailuhenkisessä elämänvaiheessa - samma på finska: koska minua kiinnostivat kauniit naiset, olisin halunnut kohdata heitä enemmänkin. Kelailin siinä sitten, että miten ilmoittaisin kohteliaasti, että laivalla oli kivaa, mutta ei siitä sen enempää ja kaikkea hyvää. No, asiaan; ryhtiä olemukseen, lähestyminen, totuuden hetki ja legendaarinen repliikki; ”Lähtisitkö leffaan joku päivä?”. Vaikka sen itse sanoinkin, en ollut uskoa kuulemaani. Ajattelin hiljaa mielessäni, että ”Mitä helvettiä mä oikein just sanoin???”.

Sen verran noilla leffa-treffeillä oli vaikutusta tulevaisuuteen, että oltiin sitten 9 vuotta yhdessä. Meillä oli koulun lisäksi se yhteinen piirre, että molempien isä oli alkoholisti. Tosin Jaanan äiti oli jo eronnut alkoholisti-miehestään ja eli uudessa suhteessa. Minun ja Jaanan juttu eteni hiljalleen rakkaudeksi. Hyvä esimerkki oli meikäläisen armeija-aika. Olin alunperin ajatellut, että haluan laskuvarjojääkäriksi, koska … siellä olisi päässyt hyppäämään laskuvarjolla. Ajattelin, että menen heittämällä sisään, koska olin tosi kovassa kunnossa ja ylioppilas. No, en sitten pyrkinytkään sinne, kun tajusin, että se kestää 11 kuukautta, vaan menin helpoimman kautta ja intti-aika kesti 8 kuukautta. Suhteessamme riitti intohimoa, huumoria, herkkyyttä ja puhetta. Oli toki asioita, jotka toisessa ärsyttivät; ihmettelin aina tietynlaista yksinkertaisuutta, ajatusmallia, jossa on vain yksi ratkaisu. Oma näkemykseni oli aina ollut, että toimintatapoja on äärettömästi. Jaanaa varmaan ärsytti minussa monikin asia.

Tuoksuja mereltä.
Ollessani 24-vuotias iski minulle voimakas seikkailun kaipuu, olin pettynyt itseeni ja ”saavutuksiini” ja olisin halunnut lähteä Amerikkaan katsomaan, mitä maailma minulle tarjoaa. Meren tuoksut kuitenkin haihtuivat hiljalleen, riisuin varusteeni ja laskin miekkani.

Toimivan arjen lisäksi meillä oli Jaanan kanssa paljon hyviä juttuja;

vietimme pariinkin kertaan ikimuistoisia hetkiä kuukauden kestävillä Interrail-reissuilla (1984 ja -86) — matkustettiin junilla ympäri Eurooppaa ristiin rastiin ja joskus jäätiin kohteeseen jopa viikoksi (San Remo, Fuengirola ja Lagos). Tehtiin me muutama tosi nasta etelänreissukin Playa del Inglesiin ja Haniaan. Myös sukulaisreissut Jaanan serkkujen luokse olivat aivan upeita yhteisiä kokemuksia. Kun pääsimme kiinni omistusasuntoon (iso kaksio Mellunmäessä), halusi Jaana koiran. Syy? Menin aamulla aikaisin duuniin, duunin jälkeen kävin himassa ja sitten lähdin joko karate-treeneihin tai Kisikseen treenaamaan, eli olin aika vähän kotona. Hommattiin koira, Minni (maailman ihanin ja fiksuin koira, sielunsisareni) ja sitten jonkin ajan päästä sille kaveri. Sanoin sitten jossain vaiheessa, että haluaisin lapsen. Jaana totesi, että kyllähän se käy, jos mennään naimisiin. En ollut koskaan ajatellut avioliittoa, se ei ollut oikein minun juttuni, mutta naimisiin mentiin ja olihan huikeat hääjuhlat. Siinä vaiheessa oltiin oltu reilu 7,5 vuotta yhdessä.

Poikamme syntyi vajaan vuoden päästä, maaliskuussa 1989, ja koska kyseessä oli ensimmäinen lapseni, oli tilanne erityisen ainutlaatuinen; olin aivan sekaisin onnesta, kaikki oli äärettömän kaunista. Leijailin maailman syleilyssä ja koko universumi loisti kirkkaammin, kuin koskaan.
Kaikki tietenkin muuttui, kun kahdesta tuli kolme, tai jos koirat laskee mukaan, niin viisi. Focus kiinnittyi uuteen ihmeelliseen elämään.

Välihuomio:
Suhteemme jossain vaiheessa, siis paljon ennen poikamme syntymistä, olin käynyt kavereiden kanssa joskus liikenteessä. Olin noilla reissuilla kohdannut 3 upeaa naista, siis vain ja ainoastaan keskustelun ja tanssin merkeissä. Vaikka kyseessä oli hyvin lyhyet kohtaamiset, on jokaisella noista naisista paikkansa muistojeni arkistoissa.
Nostin asian tässä esille, koska elämässä saattaa joskus kohdata ihmisiä, joilla on ihana vaikutus. Se tunne jää ikiajoiksi sydämeen, eikä se ole keneltäkään pois.

 

Lopun alku
Kaverit suunnittelivat matkaa Ibizalle ja tietenkin, halusin lähteä mukaan. Myin aihetta Jaanalle siten, että ostaisin hänelle sitten etelänmatkan, kun hän itse haluaa lähteä. Vääntöähän siitä seurasi, mutta matka toteutui. Kun astuttiin ulos koneesta Ibizan lentokentällä, asteita oli vielä suht myöhään illalla 33 ja todella lämmin tuulahdus tuntui koko kehossa; ”JES, aurinkoa ja rantsuja!”. Seuraavana päivänä sitten ”vamos a la playa” ja Välimeren aaltoihin. Ainahan minä olin katsellut suurella mielenkiinnolla kauniita naisvartaloita, kun oli sellaisia kohdalle sattunut. Toiset diggaa autoista, toiset koruista, jotkut taiteesta jne. No, kauniisti kaareutuva naisvartalo on minulle kuin luonnon taideteos ja luonto on minulle tärkeä. Skannailin siis rannalla maisemia ja olin kuulevinani suomenkielistä puhetta jostakin. Huomasin pari naista uimapatjoilla ja uin mestoille. ”Käyttekö usein täällä?”. Naiset kääntyivät katsomaan, mikä häirikkö sieltä huutelee vieraisiin pöytiin? Edessäni oli kaksi naista, mutta näin vain yhden. Se oli alkusysäys lomaromanssille; ihastuin pari vuotta itseäni nuorempaan Tainaan ja loppuaika lomamatkasta meni pitkälti hänen seurassaan. Sitten, kun oli jäähyväisten aika, iski ahdistus; tässäkö tämä oli? Suomessa piti saada arjesta kiinni, mutta se oli vaikeaa. Halusin vielä nähdä Tainan. Otin häneen yhteyttä ja sovittiin tapaamisesta. Kohtasimme joitakin kertoja seuraavien kuukausien aikana. Taina ymmärsi tilanteeni ja totesi: ”olisi varmaan parasta vaan lopettaa tämä tähän”. Hän ei halunnut vahingoittaa perhettäni, mutta minä itsepäisenä ihmisenä ja tunteiden viemänä halusin enemmän. Ajattelin, että kerranhan täällä vaan ollaan. Päädyin rankkaan ratkaisuun; jätin Jaanan, tuhosin perheeni.

Mitä seuraavaksi tapahtuu? Miten Jaana selviää? Syyllisyydentunne hipoi taivaita. Elämäni raskain hetki oli lähtö yhteisestä kodista; Jaana istui sohvalla ja itki ja 8 kuukautinen poikamme oli hänen vieressään ja katseli lähtöäni. Minun oli vaikea hengittää, sydän hakkasi, ahdisti, jalat ja pää eivät oikein toimineet yhteistyössä, tuntui, että lattia keinuu allani, ääni sisälläni hoki ”mitä sinä olet tekemässä?”. Astuin ulos ovesta; olin niin sekaisin ja ahdistunut, etten muista loppupäivästä mitään.

Perheemme toimeentulo oli ollut enemmän minun vastuullani ja Jaana oli muutenkin elämässään tukeutunut paljolti minuun. Hän hommasi asianajajan, jonka tietenkin maksoin. Asianajajan luona olin hiljaista poikaa aiheuttamani kärsimyksen takia - ei vastalauseita. Jaana oli tehnyt listan, jossa hänelle jäisi asunnon lisäksi kutakuinkin kaikki omaisuus sekä jossain tulevaisuudessa tehtävä etelänmatka. Pienen nikottelun jälkeen ajattelin, ettei materialla ollut mitään väliä, aivan sama, minä olin se pahis. Toimeentulonsa turvaamiseksi hän halusi elatusmaksun, joka oli tuloihini nähden ylimitoitettu. Ikävin käsiteltävistä kohdista oli oikeuteni olla isä lapselleni; paperissa luki muistaakseni ”äidille yksinhuoltajuus ja minulle tapaamisoikeus - pari tuntia joka toinen perjantai äidin luona”. MITÄ? OLIN JÄTTÄNYT JAANAN, EN POIKAANI. Minähän lasta alunperin halusinkin. En halunnut alkaa riidellä mistään ja kirjoitin nimeni paperiin, koska ajattelin, että kyllä Jaana varmaan tajuaa aika nopeasti, että isän ja pojan on hyvä olla useammin yhdessä. Ei tajunnut. Hän oli katkera ja kostonhaluinen. Jaana totesi: ” Se Taina ei saisi koskaan nähdä poikaamme”.

 

Alettiin elää Tainan kanssa arkea hänen pienessä vuokrayksiössään Laajasalossa.

Tainan elämänfilosofiassa ja asenteessa oli rutkasti aineksia, joita arvostin. Upea ihminen, rakastin häntä. Päällisin puolin yhteiselämä oli erittäin toimivaa, mutta kolikolla oli myös se kuuluisa toinen puoli, joka toisinaan sai Tainankin pohtimaan, että mihin hän oikein oli ryhtynyt. Läsnäoloni ei aina ollut parasta A-ryhmää, koska minulla oli jatkuvasti ikävä poikaani ja huoli siitä, miten Jaana pärjää. Lieneekö ympäristön vaihdos vai mikä, mutta jotenkin eläminen tuntui kevyemmältä silloin, kun oltiin käymässä Tainan vanhempien ja sisarusten luona Oulun seudulla tai, kun oltiin lomamatkalla. Niinä hetkinä olin täysin läsnä.

Aika kului. Kun oltiin asuttu puolisen vuotta yhdessä, Taina ilmoitti uutisen; ”olen raskaana”. Kaukaa aavikoilta puhaltaneet lämpimät ja suloisat tuulet hyväilivät suhdettamme. Taina säteili ja näytti entistäkin kauniimmalta. Matka vanhemmuuteen oli jälleen alkanut.

Samaan aikaan toisaalla. Soitin Jaanalle ehkä kerran viikossa. Aiheina olivat; voisinko nähdä poikaamme enemmän sekä miten hän itse pärjää. Puhelut hivenen polkivat paikallaan ja rakentavuuden puute oli johtava teema, ainakin minun näkökulmastani. Enkä minäkään mikään verbaalisen viestinnän mestari ollut, en oikein osannut pukea syitä ja seurauksia sanoiksi. Tuuli puhalsi vastaan jokaisesta ilmansuunnasta -shit happens. No, minkäs teet, mutta …?. Eräs puhelu oli sävyltään erilainen. Jaana sanoi: ”Jos teet kanssani toisen lapsen, niin lupaan, että saat olla poikamme kanssa paljon enemmän”. Minä: ”Siis mitä? Sinähän olet nuori ja kaunis nainen, kyllä sinä vielä kohtaat sen oikean”. Jaana: ”Niin niin, mutta lapsilla on oltava sama isä”. Koska olin syyllisyyden tunteessa rypevä nössö, enkä ollut valmis taistelemaan oikeuksistani isänä, totesin; ”vai niin, harkitsen asiaa”.

 

Oltiin Tainan kanssa uusien asioiden äärellä ja alettiin hiljalleen tehdä pientä hienosäätöä niin suunnitelmien, hankintojen kuin toiminnan tasolla. Asuntomme oli pieni, mutta nuo neliöt tuntuivat maailman ihanimmalta paikalta. Vajaan yhdeksän kuukauden päässä häämötti uusi elämä, ihanaa.

Entä se kolikon kääntöpuoli? Kaikesta kauniista huolimatta, kävin siinä sivussa henkistä taistelua itseni kanssa. Pohdin Jaanan tekemää ehdotusta. Voisiko se toimia? Saisinko oikeasti olla poikani kanssa enemmän yhdessä??? Ja millaisiin tilanteisiin se elämää kuljettaisi?

 

Lopun alku

Mitä tapahtuu, kun rakentaa itselleen satumaailmaa ja ummistaa silmänsä todellisuudelta?
Olin jossain trooppisella saarella, oli ihanan lämmin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja palmut huojuivat pienessä tuulenvireessä. Katselin turkoosia merta ja kuuntelin laineiden taianomaisen rauhoittavaa ääntä. Mutta, mitä nyt? Taivas alkoi tummua, tuuli yltyi, ukkonen jyrähteli raivokkaasti ja salamat iskivät valtavalla voimalla sinne tänne. Lopulta jäätävää tihkua ja valtavan kokoisia rakeita alkoi sataa hirveällä voimalla päälleni. Hei, mistäs nyt tuulee?

Päätin tarttua pitkällisten ja uuvuttavien pohdintojen jälkeen Jaanan ehdotukseen. Onnistuin jotenkin uskottelemaan itselleni, että kyllä se onnistuu. Kello kävi ja kalenterissa päivämäärät vaihtuivat. Kuulin uutisen: Jaana oli raskaana. Oliko ratkaisuni oikea vai ei? No yksinkertaisesta kysymyksestä huolimatta vastaus ei ole yksinkertainen. Se on selvä, että Jaana sai tahtonsa läpi ja ääni kellossa muuttui sävyltään ”hivenen” dramaattisemmaksi: ”tästä eteenpäin sinä kärsit, teen elämästäsi yhtä helvettiä”.

Tainan kanssa eläminen oli ihanaa. Yhteiset reissut ja kaikenlainen yhdessä tekeminen olivat käsinkosketeltavaa iloa ja onnea. Pitkiä varjoja paratiisiin loivat kuitenkin pelkotilat Tainan menettämisestä. Olin toiminut tavalla, jota olisi vaikea, ellei jopa mahdoton sulattaa.

Tilanne Jaanan kanssa aiheutti suunnattomasti stressiä ja ongelmia keskittymisessä. Tämä johti potkuihin marraskuussa 1990. Unelmaduunit tv- ja video-alalla loppuivat kuin seinään ja samalla alkoi lamakin nostaa päätään. Rantaan huuhtoutui pulloposti, joka herätti Tainassa epäilyksiä.

Saimme Tainan kanssa pojan tammikuussa 1991.
Koin uudestaan syntymisen ihmeen. Koko maailma supistui hetkeksi kolmen henkilön kokoiseksi, jäljelle jäi vain rakkautta. Ja bonuksena Helsingin kaupunki tarjosi meille myöhemmin samana vuonna uuden vuokrakolmion Pikku-Huopalahdesta.


Huhtikuussa 1991 sai Jaana toisen pojan.
Kävin katsomassa poikaa sairaalassa hyvin ristiriitaisin tuntein: tunsin sekä isällistä ylpeyttä että pelkoa parisuhteeni puolesta.

Pikkulinnut laulavat ja viidakkorummut pärisevät.
Kun Tainalle selvisi, että Jaanalla oli toinen lapsi, alkoivat spekulaatiot lapsen isästä. Pitkään kielsin kaiken, kunnes kohtasin sen toisella olkapäälläni olevan kaverin silmästä silmään. Hän sanoi: ”Ole mies! Jos oikeasti rakastat, kunnioitat ja arvostat Tainaa, toimi sen mukaisesti ja heitä faktat pöytään”. Ja sitten sanoista tekoihin.

Tunnustusta seurasi täydellinen pettymys ja sana luottamus menetti merkityksensä. Ajan kuluessa, yritti Taina parhaansa mukaan sulatella tilannetta, mutta kerran menetetty luottamus ei enää palanut vanhoihin uomiinsa. Sydämelle tuli tilaa jollekin uudelle. Ja kutakuinkin viisi vuotta ensikohtaamisestamme, tapasi Taina uuden miehen.
Olin onnistunut tuhoamaan jo kaksi perhettä.

Jälkiviisautta:

Ennen, kun siirtyy suhteesta seuraavaan, olisi hyvä, että kaikki edellisen suhteen asiat olisi huolella käsitelty ja mielellään ajan kanssa - olisi ikäänkuin sinut itsensä ja menneisyyden kanssa, olisi eheämpi, valmiimpi ja henkisesti vahvistuneempi.

Muutama kiitoksen sana tähän kohtaan:

Haluan kiittää erikseen upeita ihmisiä, jotka olivat osana minun ja Tainan yhteistä taivalta ja sen jälkeenkin. Erityiskiitos Tainan äidille Airalle ja Mikolle, Tainan veljelle, eikä unohdeta Tainan isää Ilkkaa eikä siskoa Hannaa. Olette aina sydämessäni.

Elettiin loppukesää 1994 ja aloin hakea asuntoa Helsingin kaupungilta. Tein tv- ja video-alan töitä toiminimellä VideoHelps ja duuneja oli niukanlaisesti, olin siis köyhä. Taina oli hyvin joustava ja ymmärtäväinen ja sain asua yhteisessä kodissamme siihen asti, että kaupungilta vapautui asunto minulle. Yhteiselo sujui hyvin ja poikamme seurana vierailivat kiihtyvällä tahdilla myös minun ja Jaanan pojat. Minulle aukeni myös uusi, vanha maailma, joka 19-vuotiaana oli jäänyt ”hivenen” vaiheeseen; aloin 33-vuotiaana sinkkuna singahdella Helsingin yössä ja se oli siistiä. Se toinen kaveri sillä toisella olkapäällä totesi: ”Hei dude, älä mokaa tätä juttua, ei sitoutumisia, nauti vapaudesta”. Ja tietenkin …tapasin syksyllä -94 erään hämmentävän kauniin ja kaikin puolin ihanan Kirsi-nimisen naisen. Hänessä oli kaikki ainekset olla se oikea, mutta elettiin minun näkökulmastani täysin väärää aikaa - minulla oli päättynyt pari kuukautta aiemmin liitto, joka oli kestänyt 5 vuotta, johon loikkasin suoraan 9 vuotta kestäneestä liitosta, eli sitoutuminen ei oikein istunut ajan henkeen.

Kaikenlaisia juttuja.

Joulukuussa -94 minun piti mennä majailemaan yhdeksi viikonlopuksi äitini luo Roihikseen. Otin vähän varusteita messiin ja hyppäsin Honda Civiciin. Koko perjantain oli satanut lunta. Ajaessani Viikin suoraa, lähti auto kuin jättiläisen pyyhkäisemänä vastaantulevan liikenteen kaistalle ja siitä matka jatkui suoraan ojan pohjalle. Oli onni myötä, ei vastaantulijoita. Auto lunastuskondikseen ja meikäläinen keräili itseään henkisten kolhujen jäljiltä. Harmitti, koska Honda oli palvellut minua hyvin. Pääsin pienen seikkailun jälkeen Roihikseen, kerroin mutsille mitä oli tapahtunut ja lähdin keskustaan. Stadin yöelämä ei oikein kohdallani toiminut sinä iltana, eli vähin äänin yödösään. Maksettuani matkan, ajattelin suunnata bussin takaosaan. Valpastuin, kun näin kaksi matkustajaa. He istuivat heti dösän keskiosan takana, joten jäin taktisesti heidän eteensä nojailemaan ikkunaa vasten. Kuulin toisen toteavan; ”Ziikaa, miten hyvä perse tolla jätkällä on”. Se oli merkki ylhäältä, tai oikeastaan sivulta. Alkuillan huono onni päättikin loppuillasta vaihtaa suuntaa. Onni on erikoinen kaveri. En hypännytkään Roihuvuoressa dösästä, vaan menin sitten ihan Mellunmäkeen asti. Päädyin kahden upeavartaloisen kaunottaren opiskelija-asuntoon. Alkuun vähän purtavaa jääkaapista, kevyttä ajatustenvaihtoa ja pussailua. Ja sitten … sain katsella kahden puolialastoman naisen tyynysotaa. Kyllä, … tykkäsin.

 

Tammikuussa 1995 sain kaupungilta pienen vuokrakaksion Puotinharjusta ja naisseikkailut saivat lisää tuulta purjeisiin. Jos vähäistä varallisuuttani ei huomioida, oli elämäni aivan mahtavaa. Lapseni olivat luonani joka toinen viikonloppu ja muu aika meni naisiin, liikuntaan ja hiljalleen lisääntyviin kuvauskeikkoihin. Hotelli Hesperian yökerho, Hotelli Vaakunan kymppikerros, Fennian yökerho, Happy Days-ravintola ja Ravintola Baker’s tulivat joka toinen viikonloppu tutuksi, kun niiden tanssilattioilla tuli vedettyä tiukkoja muuveja syvällisellä ”hei naiset, täällä olen ja osaan liikkua”-ajatuksella. Tuo sinkkuaika elämässäni oli paljolti kohtaamisten sarjaa: eräänäkin seitsemän päivän jaksona, minulla oli seitsemän tapaamista seitsemän eri naisen kanssa. Eräs nainen soittaa; "Moi, voisinko tulla luoksesi joku ilta tällä viikolla?" Minä: "No moi! Erittäin loistava idea, mutta tällä viikolla ei oikein onnistu, kun on duuneja ja kaikkea muuta, mutta ... olisi aivan ihanaa, jos tulisit vaikka ens viikolla - käykö sulle tiistai?". Elämä maistui makealta, olin onnekas.
Rapatessa myös roiskuu.
Ihan robottina en tietenkään heilunut ympäriinsä, välillä ihastuin ja se tuntui mahtavalta. Oli ihanaa nähdä silloin tällöin ja nauttia toisen seurasta ilman yhteisen arjen paineita. Jumaloin naisia; halusin antaa ja saada ihania fiiliksiä - syvälliset keskustelut olivat myös arvokasta hengen ravintoa näissä suhteissa. Tottakai tuohon Puotinharjun sinkkujaksoon mahtuu myös tapauksia, jotka minun näkövinkkelistä olisivat voineet mennä vaikka päätyyn asti, mutta vastapuoli oli eri mieltä ja vastaavasti vahva oletukseni on myös se, että joku toisenkin suuntainen kolahdus on tapahtunut noina aikoina, eli meikäläinen ei ole lämmennyt ihan hehkuvalle tasolle asti.
Menin aivan sekaisin ihanasta Niinasta, mutta hänen tuntemuksensa eivät ihan riittäneet pidempään seikkailuun (Niina on alla olevassa kuvassa vasemmalla puolella - valitettavasti kuva on vähemmän onnistunut tulkinta tuosta aivan Rita Hayworth -look-alike naisesta). Muistan lämmöllä myös muitakin kohtaamiani ihania kaunottaria (1995-97); esim. alla olevan kuvan Tarja ja Maarit sekä Tanja, Susanna, Katariina, Päde, Piude ja Taru. Eräs upea Anne on sen sijaan jäänyt mieleen tapauksena, jossa kävi vähän niin kuin elokuvassa Sliding Doors, tosin ilman sitä upeamman vaihtoehdon kokemusta. Tajusin harmillisesti Annen signaalit pikkaisen liian myöhään.



 

Kuten jo aihetta edellä sivusin, ei kaikki aina mene, niin kuin elokuvissa.


Kohtasin erinäisiä kertoja minua 12 vuotta nuoremman mukavan ja ihana vartaloisen Tuulan. Hän tuli raskaaksi kesällä 1995. Kun keskustelimme aiheesta, olin aivan hukassa, en löytänyt oikeita sanoja, enkä pahemmin osannut lohduttaakaan häntä. Enemmänkin vajosin omaan pikku maailmaani ja ”en ole valmis tällaiseen, kun kaikki on ollut niin siistiä”-ajatukset vain risteilivät päässäni. Tuula halusi tehdä abortin, joka tietenkin sopi myös minulle. Olin hänen mukana, kun toimenpide tehtiin ja yritin jollain tavoin tukea häntä. Koskaan ei ole myöhemmin tullut puheeksi, että miten hän kaiken kaikkiaan tuon jakson elämässään koki; kaduttaako häntä vai onko hän sinut päätöksen suhteen?

Tuulasta vielä sen verran, että hämmästelin hänen ilmiömäistä osaamistaan liike-elämässä (itse olin aivan pihalla kaikesta ansaintaan liittyvästä ... eikä tämä asia ole myöhemminkään valjennut). Tuntuu, että joillain ihmisillä on vain luonnostaan kyky heittäytyä ja tehdä kauppaa. Jälkiviisautena voisin todeta, että jonkun Tuulan kaltaisen persoonan mukaan ottaminen siihen, kun Iiron kanssa aikanaan perustettiin IronMedia Oy (aiheesta lisää myöhemmin), olisi nostanut liiketoimintamme aivan toiselle tasolle.

Tapasin vuoden -96 heinäkuussa minua 11 vuotta nuoremman Tiian ja se oli rakkautta.

Kaunotar, joka oli sisältä puhdasta ihanuutta. Tiian kanssa oleminen tuntui kuin eläisi Paratiisissa. Mutta sitten onnistuin sanoillani ujuttamaan käärmeen sinne. Tiia loukkaantui asiasta, josta en olisi millään halunnut edes keskustella. Suhde kesti 4 kuukautta ja otin sen loppumisen tosi raskaasti. Yritin korjata asiaa, mutta turhaan.

Jokunen kuukausi vierähti, kun keräilin varusteitani pimeyden keskellä. Sitten pilvet haihtuivat loistavan kuun edestä, ja näin taas kauneutta kaikkialla. Käytännön tasolla tapahtui seuraavanlainen ilmiö: olin ollut erään toimittajan kanssa kuvaamassa jotain sportti-inserttiä ja takaisin päin tullessa ajelin hitaalla tieosuudella autoa, kunnes yhtäkkiä havahduin ja näin todella kauniisti kävelevän naisen kulkemassa kävelytiellä. Lämmin virtaus kulki lävitseni, tuo kaunis nainen oli selkeästi minua varten maan päälle laskeutunut enkeli. Olipa ihanan hämmentävä hetki. Pitkästä aikaa oli helppo hengittää. Oli siis aika lähteä kohti uusia seikkailuja - täältä tullaan Helsingin yöelämä. Ryhti suoraksi, varusteet kuntoon ja taas mentiin. Paljon uusia kohtaamisia ja joukkoon mahtui myös ihastumisia.

Ohikiitäviä hetkiä, osa 2:
Olin vuoden -97 alkukesästä Stadikalla kuvauskeikalla ihan keskellä päivää. Jotain fudistreenejä taisin kuvata kuvaustasanteelta. Katsomot olivat aivan tyhjillään, paitsi … ohitseni meni iäkkäämmän oloinen seurue. Heidän joukossa oli nuori nainen, joka oli kasvoiltaan satumaisen kaunis ja vartaloltaan … no, huh! Katseemme kohtasivat ensi kertaa, kun he menivät ohitseni ja onneksi tähdetkin olivat puolellani, koska seurue jäi istumaan aivan lähelle kuvauspaikkaani. Vilkuiltiin naisen kanssa toisiamme, jopa silloin, kun kuvasin kentän tapahtumia, eli oli hivenen hankalaa keskittyä duuneihinsa. Se hymy tuolla naisella, olin taivaassa! Tapahtuma loppui kentällä ja aloin keräillä kuvauskalustoa. Seurue meni ohitseni ja nainen katsoi minua. Äkkiä kamat kasaan ja seurueen perään. He menivät tornin alapuolella olevaan aulaan ja jäivät sinne rupattelemaan - kävellessäni aulassa, katseltiin taas toisiamme - kuljin kohti ulko-ovea ja menin ulos - kävelin autolle, jonka perään nostin kamani - nainen tuli yksin ulos - hyppäsin auton rattiin ja lähdin liikkeelle - katselimme toisiamme, kun ajoin hänen ohi. Heräsin todellisuuteen, oli vaikea hengittää, olin aivan kuutamolla. Pidin itselleni ”kevyen” puhuttelun; ”Mitä helvettiä, miksi et sanonut naiselle mitään, hänhän tuli uloskin perässäsi, URPO - moi, nimi, puhelinnumero, soitellaan - mikä siinä olisi ollut niin vaikeaa???” Näinhän tapahtuu oikeasti vain kerran elämässä ja sitten mokaa sen.

 

Elettiin vuoden -97 loppukesää, kun minua 9 vuotta nuorempi Pia-niminen kaunotar, onnistui harhauttamaan minut Paakarissa (Ravintola Baker’s). Alkuun nähtiin silloin tällöin ja sitten tuli kevyen harkinnan vaihe.

Ohikiitäviä hetkiä, osa 3:

Eräänä joulukuisena iltana, olin menossa Pian luo. Olin hivenen alamaissa ja siinä mietteissäni tulin Kolmen sepän patsaalle ja havahduin, kun vastaani käveli kaunotar. Katseemme kohtasivat - hymyiltiin - kävelimme toistemme ohi - käännyttiin molemmat katsomaan toisiamme - pysähdyttiin. Sitten käännyin ja jatkoin matkaani. Ei vaihdettu sanaakaan.

(Pian tarina jatkuu) Pitkällisen harkinnan jälkeen, samalla muita ihastuksia kyydistä pudotellen, alettiin seurustella alkukeväästä -98. Suhde eteni ja Pia tutustui myös poikiini ja piti heistä ja pojat pitivät Piasta. Alussa kaikki oli ihanaa, olin rakastunut ja meillä oli paljon hienoja hetkiä niin kaksistaan kuin myös poikien mukana ollessa. Sitten Pia muutti luokseni ja aloin pohtia, että kylläpä hän teki ison uhrauksen, kun noin rohkeni heittäytyä ja sen lisäksi tulee vielä hyvin juttuun poikieni kanssa. Niinpä ilahduttaakseni häntä, pyysin häntä vaimokseni (kuten jo aiemmin tuli todettua, ei avioliitto oikein ollut minun juttuni). Mentiin naimisiin ja juhlat olivat erittäin onnistuneet.

Matkan varrella alkoivat tuulet välillä puhaltaa hivenen voimakkaampina. Olin vähän ihmeissäni, enkä osannut hahmottaa tilannetta oikein kenenkään näkövinkkelistä.

Pia tuli raskaaksi ja oli aika etsiä isompaa asuntoa. Kolmen huoneen asunto vapautui Itäkeskuksesta. Pia oli asunut suurimman osan elämästään Kampissa, eli keskusta oli ollut lyhyen kävelymatkan päässä. Itis ei ollut unelmien täyttymys, niinku asuinalueena ja asia tuli minullekin selväksi. Asuinalueen lisäksi, alkoi tuntua, että paljon muutakin oli pielessä ja olin totaalisen pihalla siitä, mihin tässä kaksi aikuista ihmistä oli oikein ryhtynyt? Tuntui, että suurin osa alkutaipaleemme maailmasta kääntyi 180 astetta. Saimme tyttären marraskuussa 2000. Ja koska minulla oli jo 3 poikaa, oli tyttären syntymä jo ajatuksenakin aivan ihana. Taas itkin ilosta ja onnesta ja leijailin universumin lämpimässä syleilyssä. Tyttären syntymän jälkeen elämä hymyili jonkin aikaa; veneemme lipui hissun kissun eteenpäin vienossa virtauksessa, aurinko paistoi ja oli lämmin. Hiljalleen kuitenkin palattiin tuulisille vesille ja kyllähän se vene keikkui välillä aikalailla. Alkoholistin lapsena, minun oli äärimmäisen hankala ymmärtää ja sulattaa selvin päin tuotettua huutoa ja oheismeteliä. En oikein tajunnut, että miksi piti riidellä, kun asiat olivat mielestäni isossa kuvassa aikalailla ok? Tämä johti myös usein siihen, että en oikein osannut sanoa mitään, mikä helpottaisi ketään - jos ei ole mitään rakentavaa sanottavaa, niin ymmärtääkseni se, että on hiljaa, eli pitää päänsä kiinni, on ihan hyvä vaihtoehto. Joskus lähdin jopa ulos kävelemään ja hakemaan vastauksia lähiympäristön luonnosta. Eihän niitä löytynyt, mutta tilanne saattoi muuten olla hivenen rauhallisempi, kun palasin. Sain kuulla eräänkin kerran, että hiljaisuuteni on henkistä väkivaltaa. Toiset pystyvät tuottamaan taukoamatonta puhetta aiheesta kuin aiheesta vaikka 24/7, minun vahvuuteni on aina ollut lähinnä sujuva kuuntelu, vaikken sisältöä ymmärtäisikään.

Poikani olivat luonamme joka toinen viikonloppu, ihan niin kuin aiemminkin. Jos vertasin yhteiseloamme poikien kanssa aikaan ennen parisuhdetta, tunsin, että olen pettänyt heidät täysin - myin heille maailmanympärimatkan, mutta päädyttiinkin pienelle kalliosaarelle Jäämerellä … marraskuussa. Muistan oikeastaan liiankin hyvin erään esimerkkitilanteen; olin aina mielelläni lukenut pojille jotain iltatarinaa, kun he menivät nukkumaan, ja tällä kertaa sitä tehdessäni Pia tuli vauhdilla huoneeseen ja totesi kovaan ääneen ”pojat on jo niin vanhoja, että nyt loppuu noi lukemiset”. Varmaan oli taustalla jotain tyytymättömyyttä päivän kulkuun jo entuudestaan, mutta kuitenkin … menin aivan zombie-moodiin ja katselin poikiani ”anteeksi, että joudutte kokemaan tällaista”-ilmeellä. Ja siihen loppuivat iltatarinat. Vanhin poikani totesi eräänä viikonloppuna, että ”Olisi varmaan parempi, että he tulisivat vain kerran kuussa”. Se vihlaisi minua tosi syvältä, mutta ymmärsin heitä todella hyvin, jatkuva epämääräinen ilmapiiri ei oikein houkutellut. Seurustelumme alussa olin Pian mielestä tosi hyvä isä pojilleni ja nyt oltiin tultu sellaiseen vaiheeseen, etten tajunnut kasvatuksesta mitään. Tämä kävi selväksi myös kaikkina sellaisinakin päivinä, kun pojat eivät olleet luonamme.

 

Kerrostaloa, jossa asuimme alettiin rempata ja ensimmäisenä kohteena oli luonnollisesti hissi. Se ei varsinaisesti helpottanut elämää Itäkeskuksessa, varsinkin kun Pia oli taas raskaana. Siispä tiukkaa asunnon hakua ns. oikeilta seuduilta. Vihreää valoa tuli aikanaan Ruoholahdesta ja silloin tyhmänä ihmisenä ajattelin, että kyllä nyt elämä helpottuu, kun päästiin lähelle Pialle tuttuja kulmia. Kuvittelin myös, että toisen lapsen myötä tilanne varmaan rauhoittuukin. No ei helpottunut eikä rauhoittunut. Saatiin kesäkuussa 2002 poika ja onhan tuo lapsen syntymä elämän upein kokemus, ainakin isänä minun on helppo olla sitä mieltä. Saavutettiin myös hetkeksi tilanne, jossa seilailtiin ihanan lämpimässä ja kevyessä tuulen vireessä upeaan laguuniin. Ja tuon satumaisen trooppisen kokemuksen jälkeen, otettiin suunta kohti myrskyävää merta. Ai miksi? No, en tiedä. Minä olisin halunnut tarjota rauhaa ja rakkautta, mutta kukaan ei tilannut niitä. En vain tajunnut sitä silloin, en ymmärtänyt Piaa ja olen pahoillani kaikesta. Kahden toisilleen väärän henkilön liitto ei toimi, ei silloin eikä koskaan. Haettiin yhteistuumin avioeroa kesäkuussa 2003, mutta yritettiin ns. harkinta-ajalla vielä saada pakettia kasaan. Sitten Pialle riitti ja hän puhalsi pelin poikki maaliskuussa 2004. Sehän oli ainoa oikea ratkaisu ihan jokaisen lähellä olevan kannalta. Omalla kohdalla tilanne oli mutkikkaampi. Ymmärsin kyllä pohjimmiltani, ettei minulla ollut koskaan ollut niitä ominaisuuksia, joilla yhteiselo olisi saatu sujumaan. Turha siis ruoskia itseään loputtomiin. Ja ihminenhän pitäisi periaatteessa sekä käytännössä hyväksyä sellaisena, kuin hän on. No, niin tai näin, aloin seilailla synkissä vesissä, koska minut valtasi vahva tunne, että olin epäonnistunut elämässäni aivan kaikessa. Tuntui myös, että olin vanhentunut kuudessa vuodessa vähintään viisitoista vuotta. Seurasi jonkinlainen henkinen kalliolta putoaminen ja siitä eheytyminen vei aikansa. Tosiasia oli myös se, että minulla oli muutto edessä, enkä taaskaan päässyt elämään normaalia arkea lasteni kanssa. Onneksi Pia oli siinä asiassa hyvin ymmärtäväinen ja järkevä, eli lapset olivat ensimmäisinä tärkeysjärjestyksessä ja vastuu lasten hoidosta jakautui pitkälti fifty/fifty. Pia otti upeasti vastuuta lasten hyvinvoinnista ja hieno ihminen hän on muutenkin. Me emme vain tulleet toimeen yhdessä. Olen monesti jälkikäteen hämmästellyt vanhoja valokuvia, jossa on Pia, Pia ja minä tai Pia ja lapset. Kaikissa kuvissa näen kauniin, ihanasti hymyilevän nuoren naisen. Kuvien minulle välittämässä viestissä lukee isoin kirjaimin, että suhteessamme oli kuitenkin paljon aurinkoisiakin hetkiä.

Haluan myös tässä kiittää muutamaa henkilöä, joiden ymmärrys ja tunteet ylittivät perinteisen verisukulaisuuden rajat, kun Pian ja minun tarina oli jo ohi; kiitos Pian äiti, Lea ja nuorempi veli, Pekka. Vankka kädenpuristus myös vanhemmalle veljelle, Pepelle.

 

Minulla kävi zägä.
Hain Helsingin kaupungilta asuntoa, jälleen kerran. Tällä kertaa esitin jopa toivekohteen. Pidin Herttoniemenrantaa hyvin viihtyisänä ja sijainniltaan erittäin toimivana; meri, julkinen liikenne ja palvelut lähellä.

Yllättäen minulle tarjottiin asuntoa aika nopeasti, eikä se ollut mikä tahansa luukku: 3 korkeaa huonetta, ylin kerros, parveke, sauna ja parkettilattiat. Mahtavaa, olin varma, että lapsetkin tulisivat viihtymään. Olin taas sinkku, tällä kertaa 43-vuotias ja oli alettava keräilemään itseään, että pääsisi ihmisten ilmoille. Se ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Olin suunnilleen puoli vuotta hukassa naisten suhteen, olin kadottanut itseni ja katselin maailman menoa ikäänkuin ulkopuolisena. Aloin siinä sivussa kehittää ymmärrystäni lukemalla naisten kirjoittamia teoksia naisista ja parisuhteesta (ihan ok ajatus, mutta tosiasiassa jokainen meistä on kuitenkin omanlaisensa).
Parasta terapiaa olivat yhteiset hetket lasteni kanssa - tajusin, että olemassa olollani on jotain merkitystä. Myös kuvauskeikkojen sosiaaliset tilanteet ja kova treenaaminen tasapainottivat olotilaa.

Keskustelua itsensä kanssa.

Epäonnistumiset parisuhteissa johtivat myös vahvaan tunteeseen, ettei sellaista kannata enää edes tavoitella, ettei se vaan yksinkertaisesti ole minua varten. Parisuhteen sijaan voisi paremmin toimia pari suhdetta tai vaikka useampikin, jos yhteinen koti ei ole se kirkkain unelma.

Saavutettuani balanssin itseni ja maailman kanssa, alkoi Universumi säteillä kirkasta valoa polulleni. Koska minulla ei ollut enää juurikaan aikaa lähteä seikkailemaan Helsingin yöhön, eikä enää hirveästi kiinnostustakaan, ajattelin kokeilla sosiaalisen median ihmeellistä maailmaa. Ja kuten olen aiemmin todennut, koska kaunis naisvartalo jossain määrin kiinnosti (omasta hyvinvoinnistaan huolehtinut nainen, mielellään lähellä omaa ikäluokkaa), niin ajattelin pistää myös itseäni hivenen likoon ikäänkuin kuvallisesti. Vaikka aika erikoisia viestejä joskus tulikin, niin kokemus oli kaikkinensa ihan myönteinen. Elämä jatkui ja aurinko paistoi.

Heinäkuussa 2006 Oulun suunnalta puhalsi ihanat, mystisen lämpimät tuulet.

Raksilan jäähallissa pelattiin eräänä viikonloppuna Lentopallon Maailmanliiga-otteluita ja olin yhtenä kameramiehenä kuvaamassa tuota 3-päiväistä tapahtumaa. Kun lauantain pelit oli pelattu, lähdin illalla tutustumaan Oulun yöelämään. Pyöriskelin kaupungilla ja mietiskelin, että mihinkähän oikein suunnistaisin? Päädyin jonkin tanssiravintolan/yökerhon ulkopuolelle. Hmmm ja sitten sisälle, baaritiskiltä vesilasi ja tanssilattian huudeille skannailemaan maisemia. Meni hetki ja tunsin koputuksen olkapäälläni - käännyin ja näin kauniin naisen hymyssä suin: ”Lähekkönä tanssii?”. No, kyllä! - Olin kohdannut Anjan. Voihan nenä, mikä nainen! Palattuani Helsinkiin, ilmoitin heti kaikille tahoille, että olin käytettävissä, jos Oulun seudulla olisi jokin kuvauskeikka. Kulkihan sinne toki junia ja lentokoneita muinakin aikoina. Alkoi vertaansa vaille ollut etäsuhde, joka kesti yli puolitoista vuotta. Ajatukseni oli Anjassa 24/7. Tapasimme toisiamme, niin usein kuin mahdollista; enimmäkseen Oulussa, välillä Helsingissä ja kerran jopa Tampereella. Rukallakin käytiin kerran lumilautailemassa ja kylpylämeiningeissä. Se oli suurta rakkautta. Oli toki luonnollista, että etäsuhde ei pitkässä juoksussa tuntuisi miltään unelmien yhteiselon muodolta. Ajan kuluessa Anja halusi tietää, mihin oltiin menossa? Mitä hän haluaa, mitä minä haluan? Anja oli minua 10 vuotta nuorempi ja hänellä oli pieni tytär. Anjan unelma oli perhe ja hän olisi halunnut saada lisää lapsia. Kaunis unelma. Minä Ouluun? Vaikka yksi pojistani Oulun huudeilla asuikin, asuivat muut lapseni Helsingissä ja myös elämä, johon olin tottunut sekä pääosa duuneistani olivat siellä. Anja Helsinkiin? En lähtenyt edes ehdottamaan, että Anja muuttaisi lapsensa kanssa Helsinkiin, koska hänen elämänsä ja tukijoukkonsa oli Oulussa. Ero tuntui tietenkin pahalta, kun taas toisaalta tuo ihmissuhde oli kauniiden muistojen sarja. Olin saanut kokea jotain aivan ainutlaatuista, niinpä elämä jatkui ilman suurempia kipuja, upeaa elämänvaihetta rikkaampana.

Heti eron jälkeen, oli oma haasteensa tietenkin jatkaa uusien naisten kohtaamisia, kun tuntui siltä, että oli jo törmännyt siihen oikeaan. Kaikesta huolimatta, toivat tulevat ajat tullessaan monia ihastuttavia hetkiä.

Vuoden 2008 vaihtuessa vuoteen 2009, olin Freda 51-ravintolassa ottamassa uutta vuotta vastaan.

Kohtasin siinä vuoden 2009 puolella kauniin Marikan. Ravintola ei ollut enää kauan auki, mutta ehdittiin tanssia, jutella ja jakaa toistemme yhteystiedot. Sitten aikanaan soitto ja treffeille. Alkuun minua arvelutti kovastikin 18 vuoden ikäero, mutta jossain vaiheessa lopetin sen kelaamisen, koska Marika oli sinut aiheen kanssa. Viihdyttiin toistemme seurassa, rakastuttiin. Marikalla oli tytär, joka oli omaa tytärtäni reilun vuoden vanhempi. Nuorin poikani mukaan luettuna, tulivat lapset ihan hyvin juttuun keskenään. Aika kului. Elettiin loppukesää ja sitten kuului kummia. Marika soitti: ”Olen raskaana”. Vanhimmat lapseni silloin tällöin kiusoittelivat minua, että kuinka monta lasta meinaan vielä tehdä? Johon tietenkin asiallisesti vastasin, että ”kyllä olemassa olevat 5 riittää, ei ole tarkoitus enää saada lisää lapsia”. Tämmöiset ajatukset taustalla, yritin sitten alkaa pohdiskella tulevaa. Piti vähän keräillä itseään, että pääsisi jälleen isäksi kasvamisen ytimeen. Oli myös kohdattava omat lapsensa ja oma äiti pienimuotoisen yhteisen keskustelun merkeissä. Äitini reaktio oli ikimuistoinen; kun kerroin asiasta, hän järkyttyi niin, että meinasi pudota tuolilta. Vanhin poikani pelasti tilanteen toteamalla ikäänkuin vanhimpien lasten valtuuttamana, että ”se on ihan ok, ettei se vaikuta enää heidän kohdalla oikeastaan mihinkään” (pojat olivat 20, 18 ja 18). Nuorimmaiset ottivat asian myös ok-linjalla. Minun oli vähän pehmitettävä äitiäni, että hän rauhoittuisi. ”Kyllä tämä tästä, kaikki sujuu hyvin” - vaikken ollut itsekään asiasta täysin varma. Kaikesta huolimatta, alkoi kasvu isyyteen, jälleen kerran. Asuttiin Marikan kanssa kumpikin Helsingin kaupungin vuokra-asunnoissa, mutta eri puolilla kaupunkia. Asumisjärjestelyn ennallaan pitäminen oli minun toiveeni, koska minulla oli oltava paikka, jossa pystyin tekemään töitä muualla tapahtuvien kuvauskeikkojen lisäksi ja lapsilla oli oltava paikka, missä nähdä isäänsä ja toisiaan. Hommasin tuohon aikaan auton ja se helpotti elämää huomattavasti, koska kävin lähes joka päivä myös Marikan luona.

Saatiin tytär huhtikuussa 2010. Ihanaa, toinen tyttö. Jälleen kerran sain todistaa syntymisen ihmeen. Ja taas sain kunnian olla mukana tukemassa, turvaamassa ja seuraamassa uuden elämän kehittymistä. Entäs ne asumisjärjestelyt? Marika sai asumiseen liittyen hyviä ideoita: onnistuttiin vaihtamaan Marikan kolmen huoneen asunto Herttoniemenrannassa olevaan neljän huoneen asuntoon ja minä puolestani sain oman asuntoni kahden poikani nimiin. Pojat saivat itselleen aika tyylikkään ensimmäisen oman kämpän. Todella nerokasta.

 

Asuttiin hetki Herttoniemenrannassa ja sitten muutettiin hivenen liian pieneen asumisoikeus-pohjaiseen kolmen huoneen paritaloon Laajasalossa. Siinä asuttiin n. 4 vuotta ja seuraava siirto oli Marikan haave, eli hommattiin omistusasunto - neljän huoneen paritalo Laajasalossa. Olin 55-vuotias, kun otettiin velkaa lähes 350000 euroa, eli sitä riittää ihan kivasti loppuelämäkseni. Mutta hei, terassilla voi oikealla pukeutumisella treenata läpi vuoden ja ympäristö on aivan ihana. Laajasalo on saari, eli merta on joka puolella ja muutakin luontoa löytyy ihan mukavasti.

Yhteiselo Marikan kanssa on sujunut vaihtelevasti vuosien varrella. On asioita, jotka punaisen vaatteen tavoin häiritsevät puolin ja toisin ja sitten löytyy vastapainoksi hyviä rytmejä, joilla saadaan aikaiseksi yhteisiä säveliä. Elämän pieniin säröihin voidaan vertauskuvallisesti nostaa mielikuva tilanteesta, jossa kävelet omissa mietteissäsi pitkin kaupungin kävelykatuja. Saavut johonkin random-kadunkulmaan, jossa kupolisi kohtaa täysin yllättäen kuubalaisen raskaan sarjan nyrkkeilijän oikean koukun. Ehkä päivä ei ole sujunut muutenkaan ihan käsikirjoituksen mukaisesti ja ravistelet hivenen päätäsi ja toteat mielessäsi; "okei, että tällaista tänään". Nämä ovat tietenkin hetkiä, joissa oma kypsyys punnitaan. Joskus menee ok, mutta useimmiten se itsepäinen puoli ottaa tilanteen haltuun. Eli mm. näissä tilanteissa on omalla kohdalla kehittämisen varaa.

 

MIELIPITEITÄ PARISUHTEESTA JA NAISISTA:

Millaisista asioista rakentuu hyvä parisuhde?
Rakkaudesta, luottamuksesta, kunnioituksesta, huomiosta, intohimosta, huumorista, kuuntelusta, sitoutumisesta, läsnäolosta, tuesta, tilanneälystä, uhrauksista, siitä että on riittävästi omaa aikaa ja siitä että pariskunta on oikeissa asioissa samoilla linjoilla. Unohtuiko jotain? … Varmaankin.

Voiko täydellistä parisuhdetta olla, kun täydellistä ihmistäkään ei ole?
Olisi hyvä hyväksyä kumppani sellaisena, kun hän on, eikä yrittää muuttaa häntä omien toiveiden mukaiseksi. Se ei toimi tänään, ei huomenna, eikä koskaan.
Parisuhteessa rakkaus on teonsana, suhteen eteen on tehtävä töitä. Molempien osapuolien on käärittävä hihat yhteisen hyvän eteen, mielellään siten, että panostus on balanssissa.

Mitä jos?
Jos homma ei vaan toimi tai tuntuu, ettei toisella ole samansuuntaiset tavoitteet tai ei vaan sydän hakkaa samaan tahtiin, on suurin rakkauden osoitus se, että pystyy laskemaan toisesta irti.
Mitä sitten, kun perheessä on lapsia ja tulee ero?
Jos puhutaan suht tavallisista eron syistä ja oikean ja väärän ymmärtävistä persoonista, olisi enemmän kuin tärkeää, että aikuiset ihmiset osaisivat käyttäytyä, eivätkä kieriskelisi omassa katkeruudessaan ja kostonhalussaan. Lapset selkeästi etusijalle ja yhteisvoimin turvataan, tuetaan ja rakastetaan heitä uudessa hämmentävässä tilanteessa. Eiväthän lapset ole eroamassa vanhemmistaan. Kummallakin vanhemmalla on oltava mahdollisuus ottaa vastuuta lasten kasvatuksesta ja lasten oikeus on vastaavasti se, että heillä on molemmat vanhemmat tukenaan. Jos lapselta kysytään, niin vanhempien ero ei varmasti ole edes vaihtoehto, vaikka nämä riitelisivät koko ajan. Ehkäpä kuitenkin, savun hälvetessä, järkevät vanhemmat pystyvät ottamaan tilanteen haltuun ja luovat molemmat tahoillaan rauhallisemman, enemmän läsnä olevan ja turvallisemman kasvuympäristön lapselle.
Huom! Ei kannata koskaan puhua pahaa exästään, varsinkaan lasten kuullen. Vertauskuvallisesti siinä sahaa omaa oksaa.

Teoria mustasukkaisuudesta (Huom! oma).
Jos molemmat sitoutuvat tekemään duunia parisuhteen eteen, niin miksi tuntea mustasukkaisuutta? Hän on vierelläsi ja sinä hänen vierellään.
Jos toinen ei usko enää yhteiseen taipaleeseen, niin miksi tuntea mustasukkaisuutta? Ihmistä ei voi omistaa. Yhteinen tarina on tullut päätökseen ja elämä jatkuu. Pysy selvinpäin, keskity omaan hyvinvointiisi, kehitä itseäsi, kiipeä omalle vuorellesi aina kun mahdollista ja
rakenna itsesi eheäksi. Ole paras versio itsestäsi, kun olet lastesi kanssa (jos sinulla on sellaisia).

Kiitokset!
Massiiviset kiitokset Jaanalle, Tainalle, Pialle ja Marikalle sekä omalle äidilleni! Olette pistäneet itsenne peliin ja turvanneet lasten hyvinvoinnin. Te olette minun silmissäni todellisia supersankareita!

Jumalainen on nainen!
Samasta duunista sama liksa, eläköön sisaret! Kun katsoo raskaana olevaa naista, millaisen urakan hän käy läpi niin kehonsa kuin mielensä kautta, ei pitäisi olla epäselvää naisen ainutlaatuisesta merkityksestä koko elämälle - mies pääsee paljon helpommalla. Silti ihmisen historia on täynnä miesten kirjoittamia tarinoita, jotka ovat luoneet pohjaa naisen huonolle asemalle ympäri maailman. Jos naiset olisivat enemmistönä johtavissa ja päättävissä elimissä ympäri rakasta planeettaamme, olisi maailma parempi paikka meille kaikille. Ymmärrän, että nainenkin voi olla julma, mutta kyllä historia ja nykyaika osoittaa, että miehistä löytyy sarvien kalistelun mestareita ja he saavat suurta murhetta aikaiseksi.

 

3. LAPSET

Joskus nuoruudessani pohdin, että sitten joskus haluan kaksi lasta. Ja haavehan toteutui … pienellä bonuksella.

 

Maaliskuussa 1989 syntyi ensimmäinen lapseni Zoni.

Sain maanpäälliseen hengailuun vähän selkeimpiä suuntaviivoja ja uudenlaista merkitystä. Kahdeksan ensimmäistä kuukautta meni ihanasti tuota pienen ihmisen kehitystä seuraten. Sitten iso elämänmuutos - muutto toisen naisen luo - tiukat ehdot lapsen näkemiselle ja … olisi vaan pitänyt olla itse tiukempi. Anteeksi Zoni!

Tammikuussa 1991 syntyi toisesta liitosta Viltzu.

Hänen kehitystään sain seurata läheltä neljä vuotta, kunnes oli muuton aika. Anteeksi, että rikoin perheen, Viltzu. Taina totesi erottuamme, että voin olla Viltzun kanssa ihan milloin se minulle sopii.

Huhtikuussa 1991 syntyi Jasu.

Taustalla Jaanan toive saada toinen lapsi ”sama äiti sama isä”-periaatteella. Jasu jäi alkuun erittäin etäiseksi, koska olin hypännyt aika erikoiseen junaan, jonka päämäärästä ei ollut mitään hajua. Noiden aikojen yhteisten kokemusten puutetta ei voi korvata millään. Anteeksi Jasu!

Kun sitten aikanaan avauduin Tainalle, että mitä oli tullut tehtyä, ymmärsi Jaanakin, ettei enää kannata pelata minkäänlaista peliä. Siitä lähti käyntiin normaali etä-isän rooli ja kiireetön tutustuminen Zoniin ja Jasuun. Myös Viltzu tutustui sisaruksiinsa. Ensimmäisellä kerralla kaverusten kohtaaminen tuntui Viltzusta hivenen oudolta, kun hän joutui jakamaan huomioni. Aika nopeasti kuitenkin pojat hyväksyivät toisensa ja siitä lähti kolmikon yhteinen taival. Muutettuani Puotinharjuun tammikuussa 1995, alkoi säännöllinen joka toinen viikonloppu isän luona-meininki - lomilla pojat olivat kanssani vähän pidempiäkin jaksoja. Kolmiodraamaakin joskus syntyi, mutta enimmäkseen asiat sujuivat hyvin ja poikien oli mukava tulla isän luo, kun he saivat olla toistensa kanssa.
Kaverusten yhteen kerääminen perjantaisin oli omanlaisensa seikkailu, koska minulla ei ollut autoa tuohon aikaan. Ensin hain yleensä Zonin ja Jasun (he asuivat alkuun Mellumäessä ja sitten muuttivat Kontulaan) - mentiin dösällä Kontulan metroasemalle - metrolla keskustaan - keskustasta spåralla Pikku-Huopalahteen - haettiin Viltzu - Pikku-Huopalahdesta spåralla keskustaan - metrolla Itikseen - Itiksessä ruokakauppaan - ja lopuksi kävellen Puotinharjuun.
Uimisesta tuli yksi meidän jutuista, koska Itäkeskuksen uimahalli oli varsin lähellä. Siellä uitiin ja pulikoitiin todella usein, koska sinne oli vain n. 60 metrin matka linnuntietä. Uimahalli oli sen kallion sisään rakennettu, joka sijaitsi kerrostalon takana, jossa asuin.
Vuodet Puotinharjussa olivat aivan massiivisen mahtavia. Niitä muistellessa tulee aina hyvälle tuulelle.

 

Pia muutti luokseni loppuvuodesta 1998 ja alkuun kaikki sujui hyvin.

Vuonna 2000 alkoi minun ja Pian parisuhde jo poikienkin mielestä tuntua kevyeltä petokselta. Mistään tällaisesta ei ollut kyllä puhe, kun nimiä laitettiin paperiin. Ja hankalammaksi vaan meni.

(vas) Jasu, Zoni ja Viltzu Porkkalanniemessä 1998. (oik) Jasu, Viltzu ja Zoni Suokissa 2001.

 

Vuoden 2000 marraskuussa syntyi Nea ja kesäkuussa 2002 syntyi Niklas.

Koska olin parisuhteessa aivan hukassa, ovat muistoni noilta ajoilta paljolti hämärän peitossa joitakin yksittäisiä välähdyksiä lukuunottamatta. Muistan käyneeni joskus äitini luona lasten kanssa, ihan vaan, että saisimme olla jonkin aikaa ihan rauhassa. Yleisilme vuodesta 2000 vuoden 2004 kevääseen on täysin harmaa, en muista edes lasteni synttärijuhlia kyseiseltä ajanjaksolta - järjestettiinköhän sellaisia? Anteeksi Nepsukka, anteeksi Niku ja anteeksi kaikki!

Vuodesta 2002 muistan myös, kun Taina kertoi kohdanneensa uuden miehen käydessään lomalla Oulun seudulla. Lopputulos oli se, että hän muutti takaisin lapsuuden maisemiin ja … Viltzu tietenkin äitinsä mukana. Viltzun muuttaminen kauas pohjoiseen tuntui minusta erittäin pahalta, ikäänkuin palanen omasta kehosta oltaisiin revitty irti. Elämä oli muutenkin tosi raskasta ja tämä vielä. Siitä sitten alkoi Viltzun lennättäminen Oulusta Helsinkiin ja takaisin kerran kuukaudessa. Tärkeintä tietysti oli, että Viltzu kotiutui hienosti pohjoiseen. Ja olihan siellä tukena ja turvana myös isovanhemmat ja eno. Ja ympäristökin oli jo entuudestaan tuttu.

 

Maaliskuussa 2004 Pialle riitti ja hän vei eroprosessin päätökseen - toukokuussa muutin Herttoniemenrantaan - Pia palasi hiljalleen työelämään (päivä-, ilta- ja yövuoroja, välillä lauantai- ja sunnuntaivuoroja). Vaikka parisuhteemme ei toiminutkaan, sujui vastuun jakaminen lasten hoidossa aivan loistavasti. Siitä iso kiitos Pialle! Olin vuorollani Nean ja Niklaksen kanssa joko Herttoniemenrannassa tai Ruoholahdessa. Sillä järjestelyllä mentiin eteenpäin useampi vuosi. Eikä pidä unohtaa äitini apua sellaisissa tilanteissa, kun minulla oli vastuu lapsista ja lyhyellä varoituksella kuvauskeikkaa olikin tarjolla. Hyvä Mude, kiitos!

 

Kerran kuussa tulivat Zoni, Viltzu ja Jasu Hertzikanrantaan ja siellä olivat silloin tietenkin paikalla myös Nea ja Niklas.

Pojat reagoivat hyvin yksilöllisesti tuohon sekavaan kuuden vuoden ajanjaksoon (1998-2004), eli aikaan, jolloin olin Pian kanssa yhdessä. Kun sitä vertasi edeltävään ajanjaksoon, jolloin oleminen oli rauhallista ja he saivat täyden huomioni, oli luonnollista, että ns. vanhoja hyviä aikoja muisteltiin lämmöllä. Nuo vähemmän hauskat kokemukset viimeisiltä vuosilta nostivat esiin negatiivistä energiaa, joka purkautui alkuvaiheessa Neaa ja Niklasta kohtaan. Yritin kerta toisensa jälkeen sanoa, että on turha olla ilkeä heille. Syyllinen ei ole Pia, ei Nea, eikä Niklas vaan minä olen yksistään vastuussa tapahtuneesta, eli valitukset meikäläisen suuntaan. Olisin voinut joko valita toisin tai hengailla sinkkuna, mutta valitsin suhteen, jossa oli kaksi toisilleen sopimatonta ihmistä. Otin riskin ja epäonnistuin, olen pahoillani. Vuosia kestänyt pettymyksen tunne ei kuitenkaan hetkessä hellittänyt otteestaan, vaan keskusteluja käytiin pitkään. Se, että Kontulan suunnalta puhalsi kylmät tuulet selvisi viimeistään poikien rippijuhlissa; Viltzun juhliin Nea ja Niklas olivat tervetulleita, mutta Zonin ja Jasun kohdalla ei mitään asiaa.

Ajan kanssa tilanne rauhoittui.

Zoni, Viltzu ja Jasu tulivat säännöllisesti luokseni kiitettävän pitkään. Se tuntui minusta aivan mahtavalta, arvostin sitä suuresti. Toki ymmärrän, että isona tekijänä tässä oli se, että kolmikolla oli vahvat siteet ja heillä oli seuraa toisistaan. Toisinaan he lähtivät kaupungille katsomaan, mitä Stadin yöelämässä tapahtuu. Jossain vaiheessa tuli sitten viesti tai soitto, että voitko hakee? Kamat niskaan, Batman luolaan ja ajo keskustaan. Ryhmä kasaan ja sitten keula kohti Hertzikaa ja Mäkkärin autokaistaa. Hauskoja juttuja.


Pojilla ihan normimeininkiä Herttoniemenrannassa.

 

Vuoden 2010 huhtikuussa saimme Marikan kanssa yhteisen tyttären, Jaden.

Nea ja Niklas ottivat uuden tulokkaan innostuneesti vastaan. Ja siitä lähti myös käyntiin kolmikon välinen speciaali ja lämmin suhde. Myös Marikan vanhempi tytär Gila (synt. 7/1999) on ollut hyvissä väleissä Jaden kanssa ihan alusta lähtien. Vanhemmille pojille Jade jäi alkuun hivenen etäiseksi. Tilanne toki muuttui, kun Jade kasvoi isommaksi.

Minun näkökulmasta se uusi ja ihmeellinen asia on ollut, että olen ensimmäistä kertaa saanut elää saman katon alla lapseni kanssa 24/7. Käytännössä se on myös tarkoittanut sitä, että Jade on saanut minulta enemmän huomiota, kuin muut lapseni. Olen elänyt myös Gilan kanssa pitkään yhteiseloa (hän muutti kotoa vuonna 2020). Gilan kanssa otettiin muutama kerta oikein huolella yhteen, mutta asiat, joilla oli varsinaisesti merkitystä suhteessamme, olivat pitkät henkevät keskustelut. Gila on herkkä, taiteellisesti lahjakas nuori nainen.

Jade on ollut tiiviisti mukana kaikenlaisissa seikkailuissa ja leikeissä ihan pienestä pitäen. Kokoonpanoon kuuluivat Jaden lisäksi minä, Nea, Niklas ja välillä Gilakin lähti mukaan. Huumorin täyteisiä, ihania ja hauskoja seikkailuja on vuosien varsilta jäänyt muistin syövereihin lukematon määrä.


 

Vuonna 2016, kun hommattiin Marikan kanssa paritalon puolikas ja velkaa loppuelämäksi (minun), aloin ottaa vähän hanakammin vastaan kuvauskeikkoja myös viikonlopuksi. Käytännössä se tarkoitti sitä, että työt kutsuivat useammin myös la ja/tai su, eivätkä Nea ja Niklas silloin tulleet Laajasaloon. Jadea asia harmitti kovasti ja tottakai se oli hyvin harmillinen juttu ihan kaikkien kannalta. Vuonna 2020 alkoi Nealla ja Niklaksella olla jo omiakin menoja siihen malliin, että Laajasalon reissut alkoivat harventua muutenkin merkittävästi. Niin se vaan menee, jossain vaiheessa siivet alkavat kantaa ja uudet seikkailut alkavat.

 

Olen etuoikeutettu ja onnekas ihminen. Ymmärrän, että tähdet ovat tuikkineet kohdallani erityisen kirkkaasti. Olen saanut seurata upeiden persoonien kehitystä ja kasvua. Olen heittänyt ilmaan jonkin verran omia näkemyksiäni itse kunkin polun varrella. Jos näkemys on ollut ok, on sitä voinut testailla vaikka heti tai ottaa mukaan myöhempää käyttöä varten. Jos taasen näkemys on ollut vähemmän ok, niin se siitä.

Katson teistä jokaista ylöspäin, enkä tarkoita tässä tapauksessa henkilön pituutta. Olen ylpeä teistä ja olen oppinut teiltä enemmän, kuin mitä itse olen pystynyt jakamaan. Toivon kaikille rakkauden täyteisiä ja mielenkiintoisia elämänpolkuja. Tuikkikoot tähdet kirkkaina jokaiselle! Ja hei, muistakaa, että yhdessä olette enemmän. Rakastan teitä!

Kuvassa lapset 10-14-vuotiaina (yksittäiset kuvat kolmelta eri vuosikymmeneltä).

 

4. ALKOHOLI

Lapsuus- ja nuoruusvuosina vihasin alkoholia, ja ihan syystä. 17-vuotiaana (1978) aihe alkoi hivenen kiinnostaa ja maistelin alkoholia muutaman kerran. Eka kerta oli luokkaretkellä, kun siemailin muutaman oluen. Testailin aineen vaikutusta ja yritin seistä käsilläni jonkun kiven päällä, eikä hommasta meinannut tulla mitään. Kaatuilin ja naureskelin, ei voi olla totta. Sitten toisella kerralla poljettiin juhannuksena fillareilla luokkakaverini Taiston kanssa Stadista Karkkilaan jollekin leirintäalueelle. Oltiin kuultu, että sinne oli suunnistanut joitakin tuttuja. Matkaa oli reilu 60 kilsaa ja lähdettiin illalla liikenteeseen ilman eväitä ja matkatavaroita. Meidän fillaritkin olivat aivan onnettomia romuja. Yöllä polkiessa alkoi tulla sen verran viileä, että välillä piti pistää fillarit sivuun ja ottaa teräviä juoksupyrähdyksiä. Vaikka välillä reissu tyhmine läppineen nauratti ihan huolella, kävi jonkin kerran mielessä kysymys; olikohan tämä hyvä idea? No perille päästiin seuraavana aamuna ja löydettiin tuttuja naamoja. Heillähän ei luonnollisestikaan ollut mitään telttaa, vaan he olivat menneet pakulla mestoille ja kaikenlainen säätö sekä yöpyminen oli ajateltu toimittaa pakun tuntumassa tai sen sisällä. Illemmalla kaverit tarjosivat muutaman kaljan ja yllättäen joku tyttökin oli jo kainalossa. Yöllä sitten n. 10 ihmistä makasi pakussa mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Ja kohti uusia seikkailuja. Kolmas maistelu ei mennyt ihan nappiin. Joku luokka oli järjestänyt koulun pieneen saliin discon. Otin ennen discoon menoa pienen rohkaisuryypyn, eli vedin koko viiniputelin sillä seurauksella, että alkoholi pamahti vereen jonkin ajan päästä ihan huolella ja olin aivan pyörryksissä. Minut poistettiin paikalta ja kruunasin illan oksentamalla koulun pihalla. Valvovana opettajana oli tietenkin enkun maikkani, joka oli jo muutenkin vihannut minua vuosikausia. Edessä olivat äitini kohtaaminen kotona ja sitten aikanaan rehtorin puhuttelu.

 

Tuon koulun discon jälkeen vierähti n. 8 kuukautta ja täytin 18-vuotta (5/1979).

Siitä alkoivat viikonloppuseikkailut Helsingin yöelämässä. Oltiin alkuillasta yleensä Pönden himassa muutaman kaverin kanssa ottamassa pohjia. Normi kokoonpanoon kuuluivat myös Krafa ja Mikkonen. Pelattiin korttia ja kuunneltiin musaa. Tarinat olivat todella lennokkaita ja naurua riitti. Varsinkin Pönde oli oikea virtuoosi kehittelemään mitä hauskempia juttuja, kuten tarinan karhusta ja oravasta. Elämä oli siistiä, ei huolen häivää. Sitten hypättiin dösään ja suunnattiin kohti Keskustaa. Viimeiset pohjat huiviin ja jonottamaan sisään pääsyä, useimmiten Tavastialle. Jokaisen piti vuorollaan olla tosi skarppina, ettei poke huomaisi millaisilla pohjilla oltiin liikenteessä. Useimmiten oli vaan älyttömän hauskaa; tanssimista, tyhmiä juttuja ja siistejä kohtaamisia, elämä hymyili. Mutta toisinaan kävi niin, että tuli juotua liikaa ja oli tylsää. Liian kännissä se hauskuus katosi ja sitä vaan lasittunein katsein mökötti jossain. Entäs ne kotimatkat? No Oulunkylään tuli käveltyä aika monesti, kun ei ehtinyt viimeiseen dösään tai oli liian kännissä, eikä dösäkuski ottanut kyytiin. Kerran havahduin jossain dösässä hillittömään ropinaan, vettä satoi ihan huolella ja yritin skannailla, että missähän sitä ollaan menossa - dösä meni vaan eteenpäin ja katselin aikani pimeyteen, eikä mikään näyttänyt tutulta. Vähän aikaa katselin täysin vieraita seutuja ja sitten päätin jäädä pois. Pomppasin ulos kaatosateeseen ilman minkäänlaista hajua missä olen. Sain kuningasajatuksen: kadun viereen seisomaan, jos vaikka taksi ajaisi ohi. No tulihan se viimein, sitten matkaan eikä penniäkään taskussa. Kun päästiin Ågeliin, jätin kelloni taksisuharille ja sitten keräilin hetken itseäni ollakseni hyvin skarppina ja asiallinen. Herätin mutsin; ”Voitko antaa 20 markkaa, taksi venaa ulkona?”. Äitini suhteen olin hyvin tarkka, en todellakaan halunnut, että hän huomaisi pojan vetäneen liikaa alkoholia, kun isä oli alkoholisti. Esitin välillä reipasta, vaikkei siihen aina riittävää kuntoa ollutkaan. Minulla oli tapana lähteä aamuisin lenkille ja se piti, vaikka olisi ollut kovempikin darra. Joskus kävi näet niin, että lähdin mukamas intoa puhkuen ulos, mutta päädyinkin metsän siimekseen oksentamaan.

Kerran minut heitettiin ulos Tavalta, kun olin yrittänyt vakuuttaa poket yhden toisen kaverin asiallisesta käyttäytymisestä, eli älkää heittäkö sitä pihalle (kuulin tämän tarinan myöhemmin, koska en sitä itse muistanut). No ilmeisesti olin toiminut liian innokkaasti, koska seuraavana aamuna herättyäni tuijottelin putkan seiniä. Ja bonarina kaksi viikkoa porttikieltoa Tavalle.

 

Vuonna 1980 mentiin ryhmä rämän (Pönde, Krafa, Mikkonen ja minä) kanssa Hankoon viettämään juhannusta.

Mikkosella oli biliga ja hän ajoi. Tinttasin koko matkan kaljaa, enkä muista perille pääsystä mitään. Heräsin jonkun puun alla, satoi. Olin leirintäalueen sisäpuolella, eli olin päässyt ineen. Ensin kelailin, että mihin oltiin lähdetty - näin kyltin, ai niin, Hankoon - seuraava ajatus oli; millainen teltta meillä mahtaa olla? Aloin etsiä telttaa ja löysin Mikkosen auton. Kavereilla oli hyvä meininki päällä ja eikun lisää juotavaa. Seuraavaksi heräsin iltahämärässä hiekkarannalla joku nainen kainalossa. Taas kavereita etsimään. Tyypit löytyivät auton luota, kuinka ollakaan. Annoin naurun aihetta, kun kaulani oli aivan syöty. Kaverit vaan totesivat, ettei ole enää mitään jakoo naisten suhteen. Lisää huikkaa ja seuraavaksi taas pussailin jonkun naisen kanssa. Sitten jälleen filmi poikki ja aamulla heräsin teltassa aivan likomärkänä. Olin nukkunut jossain kuopassa, johon oli yön sateiden jäljiltä muodostunut lammikko. Koko muu jengi nukkui paikoissa, jotka olivat pysyneet kuivina. Kiitti kaverit :-)


Vasemmalta: Pönde ja Krafa ottavat pientä huikkaa - meikäläistä vähän väsyttää - minä, Mikkonen ja Pönde keskustellaan ... varmaankin säästä.

 

Sitten kevyt aikasiirtymä ja aikaan Jaanan kanssa.

Alkoholin käyttökerrat väheni seurustelun myötä. Tilanteet, jossa tuli juotua, olivat enemmän seurustelutyylisiä, eivät niin humalahakuisia. Ei siis mahdollisimman halpoja kännejä, vaan pientä fiilistelyä jonkin hivenen hienostuneemman tuotteen kanssa. No, jokunen ylilyönti siihenkin jaksoon kuitenkin mahtuu. En oikein osaa selittää erästä tapahtumaketjua muutoin kuin mustasukkaisuudella. Mentiin Jaanan ja Pönden kanssa yhdelle Sillille, joka asui neljännessä kerroksessa samassa taloyhtiössä kuin Pönde. Mestoilla oli myös Sillin muitakin kavereita. Oli tullut syystä tai toisesta innostuttua alkoholin kittaamisessa, eli olin aika jurrissa ja sain neronleimauksen; menin ihan extempore pienestä ikkunaluukusta ulos taiteilemaan kapealle ikkunalaudalle. Etenin siellä jonkin tovin käyden aina naapureilla asti. He alkoivat huutaa kuin palosireenit ja uhkailivat soittaa poliisin. Huutaminen vähän harmitti minua, mutta palasin takaisin Sillin ikkunan kohdalle ja menin luukusta sisälle. Nyt huusi Jaana: ”Mitä helvettiä sä oikein touhuat? Sä olisit voinut pudota ja kuolla!”.

Kuvassa meikäläinen on noussut ylös pikku uintireissulta, joka helposti olisi voinut jäädä viimeiseksi - kyseessä juhannuksen viettoa -84 ja päivän saldo tuossa vaiheessa pitkälle toista pulloa kossua - katse aivan sumeana - sitten lisää huikkaa ja seuraavana päivänä makasin mökin lattialla elämäni pahimmassa kankkusessa, pienikin liike oli räjäyttää pään - aivan uskomatonta touhua.

Sitten ajassa eteenpäin ja aikaan Tainan kanssa.

Tainan ja hänen kavereiden kanssa käytiin toisinaan ravintoloissa. Aika usein tunsin mustasukkaisuuden nostavan päätään jo pienessäkin humalatilassa, eikä siinä mitään, ongelmahan oli puhtaasti omani. Mutta kerran potkaisin yhdessä Oululaisessa ravintolassa erästä kaveria hanuriin (Tainan serkku) ja jonkin ajan kuluttua potkaisin tuolia, joka sattui olemaan väärässä paikassa. Olin silloin aika humalassa, mutta muistan suht selkeästi nuo tilanteet. Kyseessä oli enemmänkin tyhmää huomion hakua, ei apinan raivolla riehumista. Asia sovittiin Tainan serkun kanssa ja pyysin häneltä anteeksi typerää tekoani, mutta tuolilta en. Ansioni mukaisesti lensin ulos ravintolasta ja vähin äänin lähdin etsimään bussipysäkkiä, että pääsisin paikkaan, josta olimme lähteneet viettämään iltaa (Tainan kaverin koti). Pysäkki löytyi, bussi tuli ja pääsin perille, muttei siellä tietenkään ollut ketään, koska koko seurue oli ravintolassa, josta olin lentänyt ulos. Oli vähän kylmä, koska ulkona oli pakkasta. Minulla sattui olemaan auton avain taskussa, joten ovi auki ja auto käyntiin. Ei siinä tarvinnut kovin pitkään istua lämmittelemässä, kun sain "nerokkaan" ajatuksen; koska olin pilannut kaikkien illan, niin toimisiko se jonkinlaisena anteeksipyynnön eleenä, jos hakisin Tainan ja kaverit Oulun keskustasta? Hieroin lunta naamaani, tartuin rattiin, pistin kaiken tarkkaavaisuuden peliin ja lähdin ajamaan kohti Oulun keskustaa, vain todetakseni, etten löydä ketään mistään ja sitten ajoin takaisin. Sammutettuani auton aloin vapista, se mitä olin juuri tehnyt iski kuin valtaisa aalto suoraan ylitseni. Kiitin kaikkia universumin voimia siitä, etten ollut ajanut kenenkään päälle.
Oli pysähtymisen paikka. Olin tullut jonkinlaiseen käännekohtaan elämässäni ja tajusin, että näin ei voi jatkua. En ollut mikään alkoholisti, mutta alkoholin juominen tuotti ongelmia. Vihasin tuota mustasukkaisuuden tunnetta sekä juomisen jälkeistä päivää, joka meni kankkusta potiessa. Ikäänkuin menettäisin aina päivän elämästä. Eikä tuosta hetkestä mennyt montaa kuukautta, kun isäni kuoli alkoholin väärinkäytöstä aiheutuneisiin sairauksiin 13. päivä toukokuuta 1992. Se oli viimeinen niitti. Minua suututti se, että isästäni olisi, toisenlaisten valintojen myötä, ollut paljon iloa ja seuraa omille lapsilleni (sosiaalisuus, tarinankerronta, komiikka, laulaminen, soittaminen, piirtäminen jne). Päätin sillä hetkellä, että lapseni, eivät tule koskaan kärsimään minun humalatiloistani. Ja muutenkin, silloin, kun oli jokin ns. syy ottaa, otin hyvin maltillisesti. Seuraava vaihe oli ei pisaraakaan ja sitä seurasi jo muutaman vuosikymmenen kestänyt ”ehkä pari kertaa vuodessa viinilasillinen, jos siltä tuntuu, mutta ilmankin pärjää varsin mainiosti”.

 

KAKSI MIELIPIDETTÄ ALKOHOLISTA:
Jos alkoholia osaa ottaa kohtuudella, on se mukava seurustelu- ja ruokajuoma. Hauskanpitoa, kepeitä tai syvällisiä keskusteluja ja asiallista käyttäytymistä. Eläväistä elämää!

Jos ihminen on riippuvainen alkoholista tai huumeista, hän ei yksinkertaisesti pysty ottamaan riittävää vastuuta edes itsestään, saatikka sitten lapsistaan. Päihteistä riippuvainen ihminen on itsekäs paska, suurimpana huolenaiheenaan, mistä saada lisää viinaa tai aineita. Lasten hyvinvoinnin kannalta ainoa toimiva vaihtoehto on lopettaa itsekäs sekoilu ja ottaa vastuuta lähimmäisistään; antaa rakkautta, tukea ja turvaa.

 

5. ”OPISKELUT”, DUUNIT JA ”SIJOITTAMINEN”

Kesätöitä aloin tehdä 16-vuotiaasta lähtien. Ensimmäisenä toimenkuvana minulla oli heinäkuussa 1977 autojen pesua Konela Oy:ssä. Liksa muodostui pestyjen autojen mukaan ja oli pikkaisen turhauttavaa, kun en osannut ajaa autoa. Minun oli aina erikseen pyydettävä, että joku ajaisi seuraavan auton pesupaikalle.

 

Vuoden 1978 kesäkuusta vuoden -81 huhtikuuhun vietin jonkin verran ajastani Elannon Leipätehtaalla. Ansaitsin koulunkäynnin ohella hivenen taskurahaa omiin menoihin; tein siellä töitä kesä- ja heinäkuut ja muina vuodenaikoina lauantaiaamut lähettämössä. Elannon Leipätehtaalla oli siistiä tehdä hommia, kun meitä nuoria oli tosi paljon. Noilta ajoilta sain myös hyvän ystävän, Harryn. ”Kaikesta huolimatta, jälleen kerran” oli meidän motto.

 

Koulutaipaleeni loppui loppukeväällä 1981 ja minusta tuli ylioppilas huikeilla B:n papereilla.

Kolmannen luokan päästötodistus oli kutos ja seiska painotteinen, mutta löytyi sieltä joukosta hyvin hämmentäväkin numero, sain kympin kuviksesta. No joo, maikka vaan diggas meikäläisestä. Koulumenestys ei ollut järin huikeaa missään vaiheessa, kun läksyjen teko ei kiinnostanut. Se, että isäni oli alkoholisti vaikutti kyllä jossain määrin asiaan. Äitini toki painotti, että kannattaisi hoitaa koulu hyvin, koska se helpottaisi sekä jatkokoulutuksen valintaa, että sinne pääsyä, sekä loisi enemmän mahdollisuuksia sille, mitä tekisi isona. Tätä samaa perinnettä olen itsekin harjoittanut, eli olen kaikille lapsille yrittänyt täsmentää, että hyvin tehty työ kouluaikana saattaa luoda mielenkiintoisempia mahdollisuuksia jatkossa. Jonkin verran olen käyttänyt itseäni vastakkaisena esimerkkinä. Minua itseäni kiinnosti aikoinaan ajanvietto kavereiden kanssa, tytöt ja naiset (niinku etäältä, myöhemmin hivenen lähempää), treenaaminen, leffat, sarjat ja sarjakuvat. Jos kotona olisi ollut normaalia ja molemmat vanhemmat olisivat toimineet hyvänä esimerkkinä ja kannustaneet läksyjen tekoon, niin ehkä … en tiedä … tai sitten en vain ollut kypsä lukuhommiin. Olen kuitenkin havainnut, hivenen vanhempana, että huolella luetut asiat jäävät kyllä mieleen, matikka on aina ollut peruskuvioiltaan hyvin simppeliä ja kieliä oppii kuuntelemalla ja lukemalla. Se, että olen saanut lukea nuoremmille lapsilleni esim. läksy- tai koealueita iltalukemiseksi tai muuten päässyt seuraamaan tai jopa jeesaamaan heitä kotitehtävien teossa, on avannut silmäni omille mahdollisuuksille, että ”silloin joskus, jos vain olisin huolehtinut läksyistäni, niin kyllä tehty työ olisi varmasti kantanut hedelmää”.

YO-kirjoitusten ja kesäkuisen armeijaan lähdön välisenä aikana olin Hartsitekno Oy:ssä tekemässä saneeraushommia. Minun ensimmäinen työmaani sijaitsi Uudenmaankadulla. Se oli katutasossa sijaitseva useamman huoneen kokonaisuus, joka piti remontoida. Toimenkuvani oli antaa kyytiä kaikelle turhalle; tiilirakenteiset väliseinät, kaapit jne. Mesu sanoi: ”Aloita vaikka noista seinistä. Leka löytyy tuolta nurkasta, missä on muutkin työkalut”. Olin aivan taivaassa, oli käsittämättömän siistiä, kun sain yksin riehua siinä tilassa. Hakkasin seiniä sydämeni kyllyydestä ja liksa juoksi. Unelma homma, työpaikka meikäläisen makuun.


 

Sitten Inttiin kahdeksaksi kuukaudeksi. Intin aikana kävin yhtenä lämpimänä kesäpäivänä Espoon Otaniemessä arkkitehti-linjan pääsykokeissa. Arkkitehdin opinnot kiinnostivat kovasti, mutta tiesin kyllä, ettei meikäläisen yo-papereilla ollut mitään asiaa siihen kouluun. Pääasia tässä tapauksessa oli, että sain muutaman ylimääräisen lomapäivän.

 

Helmikuussa 1982 Intti oli minun osaltani ”ohi on”. Ystäväni Krafa totesi, että hänen työpaikallaan Finnexpress Oy:ssä saattaisi olla töitä tarjolla. Kävin kyselemässä tilannetta ja pääsin maaliskuussa hommiin. Huolintafirman duunit eivät kuitenkaan olleet oikein minun makuuni ja menin sitten selkänikin rikkomaan - elokuun alussa lopetin.

 

Syyskuussa kävin sähköpiirtäjän kurssin, jonka kesto oli 120 h. Edelleen on suuri mysteeri, miksi sinne menin?

 

Lokakuussa menin elementtiasennushommiin rakennusosakeyhtiö Polariin. Elementtihommia tehdessä, enemmän tai vähemmän mielenkiintoisissa syys- ja talvikeleissä, aloin pohtia, että pitäisikö sitä oikeasti alkaa opiskella vielä joskus jotakin, mikä kiinnostaa.


Aloin pyöritellä mielessäni vaihtoehtoja ja päädyin Kauppakorkeakouluun. Hommasin 5 kirjaa pääsykoetta varten. Tajusin aika nopeasti, ettei minulle jää riittävästi aikaa kirjojen pänttäämiseen duunin, treenien ja muiden juttujen ohella. Niimpä lopetin rakennushommat helmikuussa 1983 ja menin huhtikuussa ServiSystemsiin siivoustyöntekijäksi. Työt olivat neljän tunnin rupeamia arki-iltaisin ja siinä jäi hyvin aikaa lukemiselle. Sitten tuli kesäkuu ja näytön paikka. Pisteitä ropisi kokeista erittäin hyvin, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi, kun onnettomasta yo-todistuksesta ei ropissut mitään. Peijakas!

 

Lopetin hommat ServiSystemsillä ja menin heinäkuussa asfalttihommiin Kestomerkintä Mattilalle.


Siellä oltiin yrityksen nimen mukaisesti erikoistuttu suojatie- ja kaistamerkintöihin siten, että ensin jyrsittiin asfalttia, sitten siivottiin jyrsimisestä aiheutunut pölyinen sekasotku ja lopuksi jyrsittyihin uriin valutettiin kuumaa valkoista massaa. Siinä ansiot muodostuivat tehtyjen metrien mukaan. Ja kun Suomessa oltiin, niin marraskuussa loppuivat työt, koska ilmasto.

 

Sitten kokeilin siipiäni hiljaisen kaverin unelma-ammatissa, eli myyntihommissa. Hovipojat Oy oli erikoistunut rakennustöihin ja sivubisneksenä oli keittiökalusteiden myyntiä. Muutama päivä kestomerkintätöiden päätyttyä, aloitin uran keittiökalusteiden myyjänä. Toimipisteeni oli Pitäjänmäellä erään korkean kerrostalon alakerrassa. Talo sijaitsi eräällä sivukadulla n. 200 metrin päässä päätiestä ja itse toimipiste oli n. 8 neliömetrin kokoinen. Työsuhteeni piti sisällään, että päivystin siellä muistaakseni 4 tuntia joka arkipäivä iltapäivästä eteenpäin. Tutustuin itsekseni kaikkeen materiaaliin, mitä myytävistä tuotteista löytyi ja piirtelin työnantajani toiveesta erilaisia keittiöiden pohjakuvia harjoitusmielessä. Pohjapalkka oli hyvin vaatimaton, eli homma perustui ”mitä enemmän myyt, sen enemmän tienaat” -ajatukseen. Pieni ongelma oli, ettei minulla ollut autoa, jolla olisin voinut kiertää ympäriinsä ja levittää keittiökaluste-ilosanomaa. Kiertelin siis jalkamiehenä siellä sun täällä ja kerroin ihmisille faktaa myytävistä tuotteista. Kun neljän kuukauden koeaikani oli tullut täyteen maaliskuussa 1984, loppui myyntiurani; toimistolla ei ollut käynyt koko aikana ketään ja myyntireissujeni saldo oli yksi myyty kaappi ja senkin osti tuttavani. Ei herunut vuoden myyjä-titteliä.

 

Sitten paluu fyysisiin töihin.

Huhtikuussa aloitin duunit Perusyhtymä Oy:ssä. Ensimmäinen työmaani oli alkava rivitalojen rakennusprojekti Ågelissa. Tuosta rivarien rakentamisesta on jäänyt hienoja muistoja. No ensinnäkin Pöndekin tuli sinne duuniin ja siellä oli tosi nastaa jengiä muutenkin sekä kirsikkana kakun päällä jokaiselle raksalle tyypillinen erikoinen veijari.

Hommat oli pitkälti urakkaluontoisia, eli tienistit oli ihan jees ja työmaalla oli hyvä henki. Vitsiniekkoja oli Pönden lisäksi enemmänkin, eikä mennyt päivääkään, ettei olisi saanut nauraa vedet silmissä.

Tosi siisti ja ikimuistoinen heinäkuu 1984 (kuva alapuolella). Duunikaveri (en muista nimeä), minä ja Pönde tehtiin kolmisteen koko kuukausi raudoituksia valmiiksi, kun muu jengi oli lomilla. Elokuussa alkoivat perustusten valut.


 

Seuraava työmaa oli Vuosaaressa, rivitalojen rakennusta myös, ja sinnekin tuli osa tuosta hauskasta porukasta. Kerran sitten innostuin näyttämään kavereille, että miten lauta menee poikki karate-iskulla. Olin tehnyt sen aiemminkin, mutta nyt valitsin kostean laudan, jonka sitten naputtelin nauloilla rakennustelineeseen. Yleisö seurasi hiljaa ja jännittyneenä, kun valmistauduin iskuun. Sitten raju isku … ja melkoista kiroilua. Muutama virhe: 1. märkä lauta ja 2. hivenen virheellinen lyönti. Oikean käden kaksi ulointa rystystä siirtyivät viitisen senttiä taaksepäin ja kipu oli sietämätön. Kättäni pidellessä, totesin järkyttyneelle yleisölle, ettei lyönti mennyt ihan putkeen. Lähdin vastaavan mesun luo ja totesin, että kaaduin kivikossa. Ilme kertoi, ettei hän oikein ostanut tarinaani, muttei alkanut siitä sen ihmeempää numeroa tekemään. Hän lähti autolla viemään minua lääkärin luo Itikseen. Lekuri katseli hetken kättäni ja pyysi, että menen lattialle istumaan. Hän itse istui tuolilla, otti kiinni väärässä paikassa sijainneista oikean käden sormista, asetti toisen jalkansa oikean puoleisen rintani päälle ja kiskaisi. Tajuhan siinä meinasi lähteä, mutta lämmin helpotuksen tunne tuli aika nopeasti perään. Sitten seurasi tuomio, eli käsi pakettiin, eikä treenaamista kolmeen viikkoon. Seuraavaan säkin hakkaukseen olikin hivenen pidempi aika. No niin, sillä lailla. Miten meni, niinku omasta mielestä?

 

Noihin aikoihin näin Hesarissa ilmoituksen, jossa hehkutettiin uutta ja upeaa tulevaisuuden alaa. Tartuin tilaisuuteen ja aloin opiskella video-tuottajaksi Video-opistossa. Pääkallopaikka sijaitsi Laajasalossa. Kurssi kesti vuoden ja se pohjautui etäopiskeluun. Opinahjossa käytiin vuoden aikana neljästi. Kurssi oli sikakallis ja se osoittautui aivan huuhaaksi. Suurin osa opiskeltavasta materiaalista oli jotain aivan muuta, kun aiheeseen liittyvää. Itse alasta ei vuoden aikana oppinut juuri mitään, ei tuottamisesta, ei kuvaamisesta, ei mistään. Mutta hei, sain video-tuottajan paperit, jee.


Sitten työasioihin.
Perusyhtymän palveluksessa oli seuraava kohde kerrostalotyömaa ja edellisen kohteen tapaan, sekin oli Vuosaaressa. Aloin siinä sivussa etsiskellä video- ja tv-alan töitä, vaikken aiheesta juuri mitään tiennytkään. Alkuun ei tärpännyt.


Kävin seuraavaksi etäopiskeluna Markkinointi Instituutissa Mainonnan perustutkinnon.



Ja takaisin työasioihin. Kerrostalotyömaalla oli paljon porukkaa ja kaikki olivat minulle uusia ja vieraita, eikä henki työmaalla ollut muutenkaan ihan tapissa. En viihtynyt. Kaiken kukkuraksi tammikuussa -87 oli kylmintä ikinä, melkein koko tammikuu oli lähemmäs -30 astetta ja välillä oli jopa kylmempää. Sitten taas video- ja tv-alan hommia kyselemään. Noin 3 viikkoa kyselykierrokseni jälkeen tuli puhelu; olenko vielä kiinnostunut? Kyllä! Seuraava siirtoni oli ottaa lopputili edellisestä työstäni. Maaliskuun 27. päivä 1987 oli viimeinen päiväni Perusyhtymä Oy:ssä.

Huhtikuun alussa -87 aloitin työt AWV Audiovisuaaliset Ohjelmat Oy:ssä.


AWV oli perustettu muutamaa vuotta aiemmin Tehosaneeraus-nimisen rakennusfirman tytäryhtiöksi ja sen tärkeimpänä erikoistumisalueena oli tuottaa videoita, joissa opastettiin rakennusalan erilaisia työvaiheita ja materiaalien oikeita käyttötapoja. Valintani selittyi siis pitkälti sillä, että olin ollut viimeiset kolme vuotta raksalla töissä. Välillä tein töitä rakennuspuolella ja välillä pääsin avustamaan elävän kuvan tekemisen eri vaiheissa. Tuo jälkimmäinen puoli kiinnosti heti ensikohtaamisesta aivan eri tasolla ja halusin sitä lisää. Olin aivan seitsemännessä taivaassa, kun seurailin työkaverini Iiron toimia kameran varressa ja editointipöydän ääressä. Hän oli sosiaalisesti lahjakas ja hyvän visuaalisen silmän omaava ammattilainen. Siinä töiden tiimellyksessä, antoi Iiro mielellään vinkkejä ja meikäläinen yritti kykyjensä mukaan omaksua uusia ja ihmeellisiä asioita. Hiljalleen sain minäkin yhä enemmän vastuuta niin kuvaamisesta kuin editoinnista. Sain myös vastuuta Rautian Hyvät Neuvot-nimisestä mainos- ja tiedotuskanavasta. Kerran kuukaudessa oli editoitava 40:lle Rautia-liikkeelle ympäri Suomea n. tunnin mittainen kokonaisuus. Videon sisältö koostui rakennusaiheisista videoista, Rautian tiedotteista, yhteisistä tarjouksista ja rautakaupan omista tarjouksista. Toimenkuvaani kuului myös tuo myymäläkohtaisten mainosten myynti kullekin rautakaupalle erikseen. Aika moneen kertaan kiersin nuo rautakaupat, joista kauimmaisin sijaitsi Rovaniemellä. Oli siis välillä käytävä tekemässä myyntitöitä ihan paikan päällä, että kaupoissa tiedettäisiin, että heidän asioista välitetään. Sivuhuomiona todettakoon, ettei myyntityö ollut koskaan vahvinta osaamistani. Rautian Hyvät Neuvot -kanavan lisäksi kaupoista löytyi RT-videoita, eli VHS-kasetteja, missä opastettiin rakennusalan erilaisissa työvaiheissa ja materiaaleissa. Niille oli suunniteltu tyylikäs hyllykkö, josta asiakas sai vuokrata niitä tai katsoa paikan päällä. Huolehdin asiakaskäynnin aikana myös, että VHS-nauhuri ja monitori kytkentöineen toimivat hyllyssä, ja että se oli muutenkin siisti. Oli minulla onneksi muunkinlaista toimenkuvaa, eli videotuotantoja tehtiin paljon myös rakennusalan ulkopuolella. Ja sitten ilmoitusluontoinen asia. Tässä vaiheessa haluan kiittää kannustavasta ja hyvä-henkisestä työilmapiiristä Pekkaa, Anteroa, Iiroa, Ristoa ja Krisseä. Iso kiitos! Vastuuta tuli vuosien varrella lisää ja palkkakin nousi siinä sivussa. Valitettavasti omassa päässä soi, eli tuli henkilökohtaisia ongelmia. Erosin Jaanasta ja muutin Tainan kanssa yhteen. Ensin olin hajalla, kun en saanut tavata poikaani riittävästi ja seuraavaksi stressitasoni sai lisäboostia, kun kaksi naista oli samaan aikaan raskaana. Paineet olivat päässäni sitä luokkaa, että työpanokseni ei ollut enää ajan tasalla ja sain ihan aiheesta potkut syyskuussa 1990.

 

Lamavuodet olivat aluillaan ja jäin työttömäksi.

Jos heitän jälkiviisaan ajatuksen peliin, olisi minun ehdottomasti pitänyt hakeutua elävän kuvan jatkokoulutukseen ja heti. No, sehän ei käynyt edes mielessä, vaan perustin yrityksen, T:mi Video Helps. Tein AWV:n kanssa sopimuksen, että korvausta vastaan sain käyttää heidän tilojaan. Kaikenlaiseen näpertelyyn meni tuhottomasti aikaa alkuvaiheessa, sen sijaan, että olisin vain tarttunut härkää sarvista ja yrittänyt luoda uusia kontakteja. Rahat hupenivat, eikä mistään tullut lisää. Muutaman kuukauden päästä oli pakko alkaa tehdä töitä kotoa käsin. Aloin tarjota itseäni kameramiehenä alan firmoihin ja lisäksi soittelin yritys-videoiden tekemisen toivossa erilaisia toimialoja läpi, eli valitsin firmoja, jotka puhelinluetteloa selatessa vaikuttivat riittävän potentiaalisilta toimijoilta. Aika hiljaista oli alkuun, oli turvauduttava jo KELAnkin apuun. Tammikuussa 1991 kävelin portaat alas HTV:n ihmeelliseen maailmaan ja tapasin Tintin. Hieno mies ja loistava huumorintaju. Tintin kautta sain jonkin verran jalkaa ovenrakoon freelance-kameramiesten maailmassa. Kuvauskeikkoja oli kuitenkin aika satunnaisesti, ja koska yritys-videoiden puolellakaan ei oikein JES-huudot kajahdelleet, jouduin seurustelemaan edelleen KELA:n kanssa.

Pienenä muistona itsensä hakemisen ajalta oli Työtehoseuran järjestämä kahden viikon mittainen soutuveneenrakennuskurssi, jonka kävin lokakuussa 1991.


Back to the AWV.

Vuonna 1992 sain järjestettyä itselleni puolen vuoden työharjoittelujakson Työvoimatoimiston tuella. Olin AWV:ssä töissä toukokuusta marraskuuhun ja tutustuin samalla uuteen virolaiseen vahvistukseen. Harri oli hivenen iäkkäämpi kaveri, todellinen elävän kuvan konkari. Hän oli toiminut kameran takana monessa elokuvassa ja hänellä oli muutenkin todella paljon kokemusta erilaisten ohjelmien parissa. Valaisut, kuvakulmat ja sommittelut oli syvällä selkäytimessä ja hän jakoi tietotaitoaan mielellään. Harri myös suositteli tutustumaan joidenkin valokuvaajien tekemiin kirjoihin. Tuo puolen vuoden työrupeama antoi reippaasti lisää vahvuuksia ja varmuutta omiin kykyihin. Kiitos Harri!


Pääsin muuten tv-mainokseenkin esiintymään - olin automyyjä.
Ohessa ruutukaappaus eräästä mainoksen kohtauksesta.

 

(T:mi Video Helps jatkuu)
Yritys-videoiden myyntirintamalla tuli jokunen onnistuminen ja pääsin kokeilemaan siipiäni käsikirjoitusten, kuvaussuunnittelujen, kuvausten ja editointien parissa. Tekniset laitteet kuvaukseen, valaisuun, äänityksiin ja editointiin vuokrasin AWV:lta ja spiikkaukset kieliversioineen ostin niitä tarjoavilta yrityksiltä. Nautin kovasti tuosta kokonaisuuden hallinnasta ja yhteistyöstä tilaajien kanssa.



Siistein muistoni yritys-videoiden tuotannoista noilta ajoilta oli, kun kuvasin erästä kohtausta, jossa ”pääroolissa” olivat hälytysajoneuvoissa käytettävät hälytyslaitteet. Ohjauksessani oli viisi henkilöä, joista kolme oli oikeita poliiseja ajoneuvoineen. Vaikka itse olin koko ajan kameran takana, osuivat ohjeistamani ajoitukset aivan nappiin ja saatiin upea kohtaus aikaiseksi. Massiivinen onnistumisen fiilis tarttui koko ryhmään. Näitä lisää, kiitos!
Erään yritys-videon kuvausten yhteydessä tilaajan sihteeri kysyi minulta, että voisinko pitää muutaman tunnin mittaisen luennon videoiden tuotantoon liittyen? Hän oli mukana Lohjalla sijaitsevan Kanneljärven opiston toiminnassa ja siellä oli kuulemma ryhmä opiskelijoita, joille kyseinen aihe soveltuisi oikein hyvin. Ajattelin ensin, että tilanne olisi minulle aivan liian kuumottava, etten saisi sanaa suusta ison yleisön edessä, mutta sihteeri oli sitä mieltä, että pärjäisin oikein hyvin. Pelotti, mutta päätin ottaa haasteen vastaan. Hyppy tuntemattomaan. Aloin mietiskellä aiheita omasta näkökuimastani, mitkä asiat olivat minulle tärkeitä videoiden tuottamisessa ja miten niistä saisi tarinaa aikaiseksi. Valitsin kolme aihetta, joista rakensin ns. paketin ja kirjoitin jutut pääpiirteittäin paperille. Luentopäivä, eli h-hetki. Edeltävän yön painostavat unet enteilivät rankkaa rupeamaa, eikä jännityksen täyteinen ajomatka tuonut yhtään helpotusta. Luokan eteen meneminen oli jo äärimmäistä kidutusta. Hengitys ei oikein kulkenut ja jokainen soluni olisi halunnut tehdä 180-asteen käännöksen kohti ovea, josta olin juuri astunut sisälle. Jonkin aikaa luento eteni hämärän rajamailla, kunnes olo alkoi hiljalleen helpottua, hengitys rauhoittua ja oli muutenkin mukavampi olla. Osa olotilan muutoksesta selittyi kuulijakunnan aidosta kiinnostuksesta ja se suurempi osa puhtaasti siitä, että olin tehnyt valmistautumisen hyvin, eli tiesin mistä puhuin. Tilanteesta tuli luonnollinen ja vuoropuhelu opiskelijoiden kanssa oli hedelmällistä. Moniin kysymyksiin pystyin vastaamaan omien kokemusten pohjalta, pienten rönsyilyjen kera. Opiskelijat tykkäsivät ja minä tykkäsin - elämäni ensimmäinen ja viimeinen luento. Upea kokemus, suorastaan viihdyttävä!

 

Vuoden 1994 loppukesästä oli Tintillä asiaa: ”Kiinnostaisiko alkaa kuvata urheilua?” No kiinnostihan tuo. Aloin tehdä toimittajien kanssa uutistyyppisiä insertti-kuvauksia eri urheilulajeista, useimmiten kyseessä oli jokin joukkueurheilu, mutta paljon tehtiin juttuja myös yksilöurheilijoista.

 

Vuonna 1995 olin aikaani edellä - sain loistavan idean, jonka nimesin tuolloin Metro-Mediaksi.

Olin vuosien varrella katsellut, metroa odotellessa, mainostauluja laiturin vastakkaisella puolella. Aloin pohtia, että olisipa siistiä, kun pahvisen mainoksen sijaan voisikin katsoa elävää kuvaa. Siinä olisi Helsingin liikennelaitoksen tiedotteita, ehkä mahdollisuuksien mukaan joitain hauskoja animaatiota ja se tärkein, siihen voisi myydä mainosaikaa. Koska silloin ei vielä eletty led-valojen aikaa, olin ajatellut, että video-projektorilla eli tykillä heijastettaisiin elävää kuvaa tyhjälle kankaalle/pahville. Tein upeat luonnokset ideastani ja otin yhteyttä Helsingin kaupungin liikennelaitokseen. Sain järjestettyä palaverin asioista vastaavan henkilön kanssa. Olin mahtavasta ideasta aivan täpinöissäni. Oli vähän sellainen ”tämä ei voi epäonnistua” -fiilis. Sitten oli palaverin aika, jossa esitin ideani. Sehän sujui oikein hyvin, mutta lopputulos ei ollut minun kannaltani paras mahdollinen. Lunta tuli tupaan kolmesta eri suunnasta: 1. ne paikat, joissa oli väli pahvisille mainostauluille kilpailutettiin viiden vuoden välein, eli voittava taho sai sopimuksen viideksi vuodeksi kerrallaan 2. elävä kuva voi häiritä metron kuljettajaa ja laiturilla olevia matkustajia 3. äänen käyttö on vaarallista laiturialueella, eli ehdoton ei äänille. Historia ja nykyhetki ovat osoittaneet, että tekniikan kehityksen myötä, olisi ollut hyvä istua palaveripöydän ääreen vaikka vuoden välein. Jos puhutaan siitä vilkkaimmasta asemasta, eli Rautatientorista, niin ensin tuli Kompassitasolle jättiläis-screen (led-seinä), sitten tuli screenit rullaportaiden molemmin puolin, pieniä screenejä metrojen sisälle ja lopulta löytyivät screenit laiturialueen vastapäätä.

Vuodesta 1995 vuoteen 2002 oli työtilanteeni hyvin noususuuntainen. Inserttikuvausten rintamalla alkoi tulla buukkauksia yhä useammalta taholta.

Aloin olla aikalailla kysytty kaveri freelancer-kuvaajamarkkinoilla. Olin ns. kuuma, mutta ongelmani oli, että minulta puuttuivat tavoitteet ja kunnianhimo, jotka olisivat a) innoittaneet minua kehittämään osaamistani entisestään ja b) myymään osaamistani vielä laajemmalle taholle. Upeita muistoja! Kuvasin paljon inserttejä moniin ajankohtaisohjelmiin; esim. Poliisi TV:n merkeissä pääsin jopa kuvaamaan erikoisjaksoa ihan Frankfurtiin, Prahaan ja Rovaniemelle asti. Kiitos Poliisi TV:n toimittajat ja varsinkin Marko! Toimin myös pääkuvaajana eräässä nuorten ohjelmassa. Itse tuotantoryhmä oli itsessään aikalailla nuorta jengiä ja kuvaukset tapahtuivat kouluissa ympäri Suomea - hyvä meininki, hauskaa hommaa! Minulla on myös ollut ilo ja kunnia olla mukana usean vuoden aikana Luonto Lähellä -ohjelman inserttikuvauksissa. Aivan mahtavia hyvän mielen keikkoja! Kiitos, Paul!

Mukavia haasteita ja kauniita muistoja löytyy myös itämaisen tanssin parista! Minut tilattiin useana vuonna peräkkäin kuvaamaan ja tekemään koosteita itämaisen tanssin esityksistä, kursseista jne ja kuvasin studiossa opetus-videoitakin. Jyväskylässä järjestettiin kesäisin useamman päivän tapahtuma (Seitsemän Hunnun Tanssi ry) ja syksyisin oli Helsingin Savoy-teatterissa isoja näytöksiä (Masrah), johon oli järjestetty esiintyjiä myös ulkomailta. Tapasin kuvausten yhteydessä paljon ihania ihmisiä niin Helsingissä kuin Jyväskylässä. Iso kiitos Päiville, joka avasi minulle oven tuohon maailmaan!

 

Tekevälle sattuu, eli mokia, jotka eivät unohdu koskaan:
Minut buukattiin kuvaamaan inserttiä erääseen terveysohjelmaan. Toimittaja oli odottanut jo pidemmän aikaa erästä hyvin harvinaista operaatiota ja nyt oli sen aika. Menimme toimittajan kanssa sairaalaan ja tapasimme lääkärin, joka ohjeisti minua, miten minun tulee leikkaussalissa toimia jne. Puin suojapuvun ja muut suojavarusteet päälleni, otin kameran ja jalustan ja menin saliin. Tein nopean silmäyksen kokonaisuudesta ja kysyin leikkaavalta lääkäriltä, samalla siirtyen seisomaan paikkaan, joka oli lähellä potilasta, että voisinko kuvata tästä. Lääkäri mittaili etäisyyksiä silmämääräisesti ja totesi, että paikka on hyvä, en ole kenenkään tiellä. Minulla oli täydellinen paikka, koska pystyisin kuvaamaan vuorotellen monitoria, josta näkyisi potilaan sisäpuolella tapahtuva operointi ja pienellä kameraliikkeellä tapahtumat hänen ulkopuolellaan. Leikkaus oli alkamassa, painoin kameran tallennusnappia, kamera kävi. Olin aivan innoissani, koska tiesin saavani hyvää materiaalia. Leikkaus alkoi ja potilaan vieressä alkoi melkoinen kuhina, kun mukana oli kolme lääkäriä ja useita sairaanhoitajia. Noin minuutin päästä eräs sairaanhoitaja pyysi minua väistämään. Tallennus kävi koko ajan, tartuin kiinni kameraan ja jalustaan ja siirryin n. 10 senttiä sivuun. Sain edelleen hyvää kuvaa, joten kaikki hyvin. Noin viidentoista minuutin päästä leikkaus oli ohi, olin aivan fiiliksissä, koska kuvaus meni todella hyvin. Painoin tallennusnappia lopettaakseni tallennuksen ja huomasin, kun kamera alkoi tallentaa. Kylmä hiki nousi iholleni, tuli todella painostava olo, otin kamat kantoon ja lähdin sekavin tuntein kohti leikkaussalin ovea, jonka takana toimittaja odotti malttamattomana. Astuin käytävän puolelle ja näin toimittajan aivan intoa pursuen; ”No, miten meni?”. Sanoin, etten oikein tiedä, minun pitää tarkistaa nauhalta. Toimittajan ilme muuttui sekunnin sadasosassa vähemmän innostuneeksi. Katsoin nauhan ja oli tapahtunut se mitä pelkäsinkin: ensimmäinen tallennus loppui siihen, kun sairaanhoitaja pyysi minua siirtymään, eli olin vahingossa painanut kameran tallennusnappia ja toinen tallennus alkoi, kun leikkaus oli ohi.
Mieleni sopukoihin on porautunut myös yksi kuvauskeikka, jossa olin oikeaan aikaan väärässä paikassa sekä toinen, jossa olin väärään aikaan oikeassa paikassa. Tässä kuvaelma jälkimmäisestä. Kuvauskamat oli pakattu hyvissä ajoin autoon, mutta lähdöstä ei tullut mitään. Jouduin odottamaan 20 minuuttia lastauslaiturilla ollutta kuorma-autoa, joka oli edessäni. Kun sitten kurvasin vihdoin Stadikan parkkipaikalle, kuulin fudismatsin alkuvihellyksen ja roudatessani kamoja rappusia ylöspäin kuului valtava kohahdus ja sitten alkoi meteli. Menin hiljaisena kaverina kuvaustasanteelle, pistin kamat pystyyn ja kuvasin ottelun loppuun, eli jäljellä olevat 85 minuuttia. Ottelun jälkeen paluu lähtöpaikkaan, jossa toimittaja otti nauhan vastaan ja totesi; ”Tarvitsen juttuuni vain ottelun alussa tehdyn maalin”. Ottelu päättyi 1-0.

 

Kun eräänä kauniina päivänä 90-luvulla juteltiin AWV:n ajoita tutun Iiron kanssa elämästä ja sen ihmeellisyyksistä, nousi ilmoille täysin random-ajatus yhteisen firman perustamisesta. Usean vuoden ja useiden pohdintojen sekä vaiheiden jälkeen rohkaisimme itsemme ja perustettiin IronMedia Oy maaliskuussa 2002.

Nimeä pyöriteltiin jonkin aikaa ja päädyttiin IronMediaan; pohjalla Iiro - Iron, Iron Maidenin musa toimi molemmille ja Ironman on vaan kova tyyppi. Meillä oli molemmilla vahva fiilis siitä, että tämä tie on molemmille loppuelämän taival, eli tehdään IronMedian nimissä mielekkäitä hommia kunnes henki ei enää kulje - eläkkeelle siirtyminen sitten joskus ei ollut meidän juttu.

Käytännön asioita.
Liikesuunnitelman kautta siirryttiin yhtiömuodon valintaan, yrityksen perustamisilmoitukseen ja tarvittaviin vakuutuksiin. Sitten pankin kanssa sopimus, velkarahalla kuvauskalusto sekä tietokoneet ja lopuksi vuokrattiin tila, eli office yhden Malmilla sijaitsevan asuinkerrostalon kellarista. Maalattiin seinät, sisustettiin tila mieleiseksi, järkättiin kunnon turvalukko oveen ja leuanvetotanko kattoon. Sitten muutaman kuukauden kuluttua lueskeltiin mielenkiinnolla lappua, jossa luki ”talo täysremonttiin”. Okei, uutta officea etsimään, kamat kainaloon ja muutto Pukinmäessä sijaitsevaan toimistorakennukseen, sen ylimmässä kerroksessa olevaan kahden pienen huoneen toimistoon.

 

Kun silloin maaliskuussa startattiin, karistelin aluksi freelancer-kuvaajan imagoa harteiltani ja siitä sitten lähdettiin kohti yhteisiä seikkailuja pitkälti Iiron kontaktien siivittäminä. Iiro oli tutustunut kuvaamiensa tv-tuotantojen parissa erilaisiin toimittajiin, varsinkin 90-luvun loppupuolella - oltiin heihin yhteydessä, että olisiko mitään? ”Ollaan pantu firma pystyyn ja ollaan käytettävissä”.

(kuva: Iiro ja System Porsche. Tuon ikimuistoisen, virtaviivaisen ja säihkyvän kulkuvälineen Iiro hommasi työautoksemme suurin ponnistuksin. Siinä tosiaan pantiin aikuinen mies koetukselle. Hänen kaverillaan oli vanha auto, joka ei enää oikein istunut mihinkään käyttötarkoitukseen, pyöri siis vain nurkissa. Tilanne oli kriittinen, oli syvällisen keskustelun aika. Kaveri: "Haluatko auton?". Iiro: "Haluan!".)

Vuonna 2001 Iiro oli tehnyt yhden ison projektin Apteekkariliitolle yhteistyössä Olli-nimisen koodaajan kanssa. Elettiin aikaa, jolloin yritysten verkkosivut (kotisivut) alkoivat nousta ikäänkuin täytyyhän ne olla-tyylisiksi ja jo ennen IronMedian perustamista Apteekkariliiton pikkulinnut olivat kertoneet, ettei suurimmalla osalla Suomen apteekeista ole omia verkkosivuja. Mitähän, jos iskettäisiin markkinarakoon? Rakennettiin apteekit.org -tietokantapohjainen myynti- ja markkinointisivusto - Iiro ja minä vastattiin visuaalisesta ilmeestä ja Olli hoiti koodauksen sekä kaiken tekniseen puoleen liittyvän. Lähdettiin liikkeelle siitä faktasta, että Suomessa oli yli 800 apteekkia ja otettiin hyvin optimistinen lähestymiskulma mahdollisuuksiimme tehdä tiliä verkkosivujen tuotannossa; ”No huh, eihän me tulevina vuosina ehditä muuta tehdäkään”. Mutta hei hei, eivät osuneet arviot ihan nappiin. Meillä oli sellainen ”pieni” ongelma, että kumpikin oli pohjimmiltaan jonkin sortin taiteilija, ei myyntimies, ei sitten millään muotoa. Apteekkariliitosta saatiin kuitenkin eräänlainen yhteistyökumppani; saimme vuosien varrella mm. tilauksia erilaisista valokuvaus- ja video-sisällöistä.

Elävä kuva eri muodoissaan oli tietenkin vahvinta osaamistamme ja sen kylkeen valjastettiin verkkosivujen tuotanto. Tarjosimme myös valokuvauspalvelua ja erilaisia graafisia ratkaisuja. Saimme kunnian tehdä alkuvaiheessa yksi kausi Draivi-tv-ohjelmaa, joista yksi jakso kuvattiin ihan Portugalissa asti. Taas duunin merkeissä ulkomaille, siistiä. Vuonna 2003, -04 ja -05 meille avautui mahtava tilaisuus tehdä Kemin kaupungille matkailunedistämisvideoita ja tv-mainoksia - kiitos, Jaakko Selin. Ne olivat aivan mahtavia kuvauskeikkoja, päästiin Iiron kanssa luovuuden juurille, ikäänkuin asian ytimeen. Vuonna 2003 ja -04 tehtiin myös Hyvinkään kaupungille elävää kuvaa markkinointi-videoiden muodossa.


Vuosi 2004 oli myös sikäli merkittävä, että Iiro muutti Mänttään. No, Iiro oli kotoisin sieltä, mutta syitä muuttoon oli tietenkin useampia. Yksi osa totuutta saattoi olla se, että minä olin aivan kadoksissa, enkä oikein pystynyt antamaan minkäänlaista panosta yhteiseen tarinaamme. Yksityiselämäni tuntui siltä kun katsoisin tapahtumia vierestä kykenemättä itse vaikuttamaan niihin. Ikäänkuin pahasta unesta ei heräisi koskaan. Ei kukoistanut luovuus. Tosin kuvauskeikat olivat poikkeus, jokin syttyi syvällä minussa, kun sain kameran käteeni. Pantiin toimisto pakettiin. Liittoni päättyi avioeroon ja aloin tehdä toimistohommat uudessa kodissani, eli Herttoniemenrannassa. Ilmoitin heti kärkeen kaikille mahdollisille tahoille, että freelancer-kuvaaja on taas käytettävissä. Vastasin IronMedian toiminnasta pääkaupunkiseudulla. Iiro avasi toimiston Mänttään. Hän alkoi uusien ja vanhojen tuttujen kautta saada hiljalleen hyvää jalansijaa ja uusia haasteita työrintamalla. Iiro otti haltuun IronMedian toiminnan keskeisen Suomen seudulla.

Vuoden 2004 jälkeen on meillä Iiron kanssa ollut useita yhteisiä projekteja ja aina on ollut siistiä toimia kimpassa, olen aina digannut Iiron ammatillisesta otteesta. Mäntän Serlachius-museo työllisti meitä useampaan otteeseen aikoinaan; välillä parodioitiin näyttelijöiden kanssa mökkielämää, välillä pelättiin kummituksia Turun linnassa ja joskus juostiin taistelun tuoksinassa pitkin metsiä. Todella ikimuistoisia elävän kuvan keikkoja tehtiin myös Toyota Finland Oy:lle. Meikäläisen suosikki oli kuitenkin Teemu Leppälän tilaama Luotsi laivassa-dokkari. Merihenkisenä ihmisenä viihdyin todellakin kuvauksissa ja editoinnin parissa. Kiitos, Teemu! Kiitos, Iiro!


Minä ja Iiro Luotsi Laivassa -kuvauksiin menossa Helsingin edustalla.

Kuvauskeikat freelancerina ovat myös antaneet todella paljon sisältöä elämääni.

Olen ollut mukana vuoden 2004 jälkeen paljolti monikameratuotannoissa, niin urheilun kuin viihteen merkeissä. En nyt lähde luettelemaan, missä kaikissa olen ollut mukana, koska lista on TODELLA pitkä, mutta todettakoon lyhyesti, että lähes kaikissa tunnetuissa suomalaisissa viihde-ohjelmissa ja kolmissa Olympialaisissa. Olen ollut etoikeutettu ja onnekas, että olen saanut olla mukana tv-ohjelmien tekemisen ihmeellisessä maailmassa. Nöyrä kiitos siitä! Sanoinkuvaamattoman siistejä duuneja! Sitten asia, jonka haluan nostaa esille. Isoin osa siitä, että tekeminen tässä ammatissa tuntuu todella mageelta, selittyy tekijöistä, jotka häärivät ohjelmien parissa. Tuntuu siltä, että alalle on valikoitunut ihmisiä, joissa vaan on sitä jotakin. Totta kai jo pelkästään se, että pääset kuvaamaan jotain tiettyä ohjelmaa, antaa paljon. Mutta se, että tiedät kohtaavasi siellä vanhoja tai uusia kollegoita ja muita alan ihmisiä, antaa huimasti energiaa ja elämän iloa. Olen kohdannut vuosien varrella tv-hommissa ja vastaavissa huiman määrän ihmisiä, joita kunnioitan ja arvostan; ”Iso sydän kaikille, olette hienoja ihmisiä”. Ja ilman buukkareitahan ei olisi keikkoja tarjolla, iso kiitos myös teille!

Ai niin, iso kiitos myös Hannulle, jonka kautta sain aikoinaan tehdä Hankenille useita ohjelmia.


 

Entäpä sitten tuo otsikossa mainittu sijoittaminen?


Hmm, olen kyllä ollut tietoinen sanan merkityksestä ja miksi ihmiset ovat siitä innoissaan, mutta minulle aihe on kuitenkin tuntunut aiemmin hyvin kaukaiselta, ei minun jutulta. Syy kiinnostuksen puutteesta selittyy matematiikalla: jos x - y = 0, ei yhtälö suosi sijoitustoimintaa, mutta jos x - y = 1 tai enemmän, saattaa sijoitustoiminta alkaa kiinnostaa.

 

Hyppäsin pienellä panoksella vauhdissa olevaan junaan vuonna 2018. Kuningasajatukseni oli saada töillä saatujen ansioiden lisäksi jokunen pelimerkki, että voisi kevein mielin tehdä perheen kanssa ulkomaanreissun tai pari vuodessa, eikä haittaisi vaikka kohde olisi hivenen etäämpänäkin. Avasin tilin ulkomaalaisessa sijoitus-alustassa, jossa osakkeisiin ja vastaaviin panostettiin kertoimilla, eli pystyit esim. sijoittamaan yhtälailla laskeviin kuin nouseviin osakkeisiin. Sijoitin alustaan ensin 2000 euroa, vuoden päästä toisen 2000 euroa ja siitä puolen vuoden päästä vielä kerran 2000 euroa. Alussa oli hivenen tuuria, eli 2000 euron panos nousi reiluun 5000 euroon, mutta siitä eteenpäin oli pelkkää alamäkeä. Tuntui vahvasti siltä, että olisin voinut toimia sijoitusneuvojana käänteisen taktiikan periaatteella: ”tienaat hyvin, jos teet kaiken päinvastoin, kuin minä”. Täytyy sanoa, että jatkuva punaisten numeroiden katsominen alkoi vaikuttaa mielialaan. Kun olin sijoittanut nuo edellä mainitut rahat, eli 6000 euroa, olin pahimmillani tilanteessa 175 euroa. Muutin hivenen taktiikkaa ja onnistuin puolessa vuodessa hilaamaan itseni 1000 euroon. Sitten vuoden 2020 helmikuussa iski koronan vaikutus maailmanlaajuisesti talouselämään, jäin vähän katselemaan, että mitäs nyt … ja kaikki meni.

 

Otetaampa pari askelta taaksepäin. Loppusyksystä 2019 sijoitin suomalaisessa Nordnet-alustassa 2000 euroa osakkeisiin ja tammikuun alussa 2020 nostin ne voittoineen, yhteensä 6000 euroa (olin netin kautta ahminut kaikenlaista infoa amerikkalaisilta sijoittajilta ja pari tipsiä osui kunnolla kohdalleen - kävi siis zägä muutaman osakkeen kanssa).

 

Siirsin tuon 6000 euroa suomalaiseen kryptovaluutta-alustaan Coinmotioniin. Sitten raavin kasaan vielä 2000 euroa ja lainasin äidiltäni toiset 2000 euroa. Vaihdoin kaiken bitcoiniksi ja siirsin ne kahteen alustaan, Kucoiniin ja Binanceen, joissa oli PALJON enemmän vaihtoehtoja kryptovaluuttojen ihmeellisessä maailmassa (myös niitä pieniä, eli altcoineja). Vajaassa kuukaudessa olin jo yli 3000 euroa plussalla. Oli massiivinen kutina, että nyt onnistun kuittaamaan menetykseni ja teen ISON tilin. Olin jo useampana kuukautena seurannut erilaisista lähteistä kryptovaluuttojen hehkutusta loistavana sijoituksena.
Aloin maalailla hivenen isommalla pensselillä tulevaisuuden kuvia mielessäni. Piirsin unelmien talonkin, joka piti sisällään mm. 4,5 metriä korkean ”kellarin”, johon tulisi kuvausstudio, iso valkokangas leffoille, tanssilattia, trampoliini, joka olisi syvennyksessä sekä tietysti renkaat, kiipeilyköysi, leuanvetotanko, jne. Unelmistani tärkein oli kuitenkin se, että olisin pystynyt helpottamaan taloudellisesti lapsieni polkua kohti tulevaisuutta.

Sitten tuli korona. Tuli pohjakosketus, reilun 13000 euron arvoiset kryptovaluutat olivatkin yllättäen 3000 euron arvoisia. Ensin 6000 euroa ja nyt tämä. Taas oli fiilikset aivan pohjalukemissa, eikä olotilaa helpottanut, että Tokion Olympialaisista lähtien kaikki duunit lähti alta.
Paluu sijoitustoimintaan. Pohjakosketuksen jälkeen alkoi hidas nousu ja muutaman kuukauden päästä tein vähän muutoksia sijoituksissani, eli heivasin muutaman altcoinin ja ostin muuta tilalle.

 

Pääsin hajulle yhdestä altcoinista ja taas myin kryptovaluuttoja ja panostin muutamalla tonnilla uuteen tuttavuuteen. Sehän nousi, kunnes kohtasi huippunsa ja alkoi pudota - myin kaiken ja 2000:sta tuli 5000. Seurasin tietenkin tilanteen kehitystä: vielä pieni pudotus ja altcoin jämähti tiettyyn arvoon. Kyseessä oli AAVE projektin valuutta LEND, jonka arvo oli jämähdysvaiheessa 1 LEND = 0,44 €. Meni muutama viikko ja sitten se tapahtui; AAVE projektin valuutan nimi vaihtui AAVE coiniksi ja arvo ponnahti raketin lailla 0,44 eurosta 44 euroon ja reilussa 9:ssä kuukaudessa yli 550 euroon. Hah, miltäs nyt tuntuu? Jos en olisi myynyt, olisin tehnyt yli 4000000,00 euron tilin. Shit happens! Kirosin itseni syvimpään mahdolliseen mestaan. Aika nopeasti hahmotin, mihin suuntaan arvo oli menossa ja kyllä, harmitti todellakin ja kyllä, harmittaa vieläkin. Mutta hei, rahaahan se vain on. Nää on näitä; joskus myyminen on loistava ratkaisu, joskus ei.

Talous elpyi hiljalleen, vaikka korona kummittelikin taustalla. Ja elpymiseen liittyvä tosiasia oli se, että taloudelle annettiin happea keinotekoisesti. No niin tai näin, olin sijoitellut hivenen lisää rahaa kryptoihin ennen vuoden 2020 loppua, olin mm. hommannut jonkin verran Docecoineja Zonin vinkistä (minun piti ostaa niitä jo puoli vuotta aiemmin, mutten valitettavasti ostanut). No, helmikuussa 2021 kryptovaluuttojeni arvo oli yhteensä 76000 euroa, joista 56000 euroa oli puhdasta voittoa. Sitten korona alkoi taas ottaa isompaa roolia ja talous notkahti. Kryptovaluuttojen arvot alkoivat sulaa ja myynnin sijaan jäin ihmettelemään. Jouduin siinä sivussa myös koronakaranteeniin ajankohtana, jolloin kalenteri oli aivan täynnä duuneja, eli kahden viikon mahdolliset tienistit savuna ilmaan. Lähdin parantelemaan fiiliksiäni meren jäälle; aurinko paistoi, otin dronen messiin ja ajelin fillarilla vähän kauemmas. Kun pääsin lähelle avovettä, virittelin dronen ja eikun tekemään taidetta. Alkuun kaikki meni hienosti, mutta sitten dronen ja kaukosäätimen yhteistyö lopahti ja … arvaat varmaan. Jos joskus sukeltelet Laajasalon ja Vuosaaren välimaastossa ja jokin pieni harmaa esine osuu näköpiiriisi, niin ota talteen ja ota yhteyttä, kiitos.

Paluu kryptojen ihmeelliseen maailmaan. Kun jäljellä oli vajaa 50000 euroa, sain neronleimauksen. Jollain tapaa tämä kryptovaluuttojen arvon lasku pitää kääntää itselleen eduksi. Ryhdyin taasen futures trading-hommin, mutta tällä kertaa kertoimilla otettiin mittaa kryptovaluutoista. Reilun kuukauden ajan myin kryptojani ja kokeilin onneani. Lopputulos: menetin reilu 30000 euroa ikuisiksi ajoiksi. Samaan aikaan kryptovaluuttojen arvot jatkoivat laskuaan. Loppukesästä 2021 kryptovaluuttojeni yhteenlaskettu arvo oli 3500 euroa. Joo, harmitti. Haistoin muutaman sauman (Dogelon Mars ja Shiba Inu) ja panostin all in. Kolme kuukautta myöhemmin minulla oli 40000 euroa, eli joskus osuu. Harmi, ettei ollut enempää, millä panostaa, eh heh he! Sitten sain taas neronleimauksen; aloin väijyä uusia projekteja, joita tuotiin silloin tällöin kryptovaluutta-alustoihin. Niistä jotkut nousivat kertaheitolla, kuin raketti ja sitten putosivat joko hitaasti tai nopeasti. Olin havainnut useamman tuhannen prosentin pikaisia nousuja. Aikani yritin puuhastella aiheen parissa, mutta nopeiden tilanteiden parissa ns. ostotapahtuma ja varsinkin myyntitapahtuma eivät olleetkaan ihan simppeleitä juttuja, eli taas tuli takkiin. No, mitäs sitten? Asia jäi kiinnostamaan, koska isoimmat tilit oli minun mielestäni mahdollista tehdä sillä, että löytäisin hyvän projektin ennen, kuin sitä varten kehitetty kryptovaluutta olisi millään alustalla myynnissä. Niimpä ryhdyin salapoliisi-hommiin, jota olisi pitänyt harrastaa ihan alusta asti.

Tammikuussa 2022 aloin siis etsiä presale-vaiheessa olevia projekteja. Tammikuun loppupuolella sijoitin Lucky Block-nimiseen projektiin 6000 dollaria. Helmikuun 17. päivä sijoitukseni arvo oli 100000 dollaria. Olin silloin Pekingin Olympialaisia kuvaamassa ja olin poistanut krypto-lompakkoni puhelimesta, koska Kiina. Olin seuraillut joka päivä valuutan arvon kehitystä ja tajusin, ettei nousua voi jatkua loputtomiin. Sana oli vaan levinnyt ja hype-vaiheessa jengi osti coineja ihan pää jäässä. Itse projektin julkaisuun oli vielä pitkä matka. Olisi siis ollut hyvä aika myydä. Helmikuun 22. päivä paluu Suomeen. Lucky Blockin arvo oli sen verran laskenut, että jäin odottelemaan projektin julkaisua, jos LB sitä kautta taas lähtisi lentoon.

Mutta hei, tulevaisuuden näkymät alkoivat eri tahoilla saada aika tummia sävyjä. Korona oli ollut riesanamme viimeiset kaksi vuotta ja taloutta oli elvytetty maailmanlaajuisesti käsittämättömillä summilla. Ilmastonmuutos painoi päälle. Jotain pitäisi tehdä. Ja helmikuun 24. päivä jotain todellakin tehtiin. Eräässä elämää suurempien henkilöiden kehdossa päätettiin ottaa aimo harppaus taaksepäin niin sivistyksessä, historian ymmärryksessä kuin yhteisen hyvän jalostamisessa. Ajatushautomon pomo, idän ihme, on huikea tyyppi, joka ei koskaan tee virheitä. Hän halusi laajentaa reviiriään, koska omat pienen pienet kulmat oli jo niin nähty. Tuolla suurella ajattelijalla oli myös historiaan pohjautuva toimintamalli, johon ei todellakaan sisältynyt mitään yhdessä päättämisen tuskaa tai turhia mielipiteiden ilmaisuja. Yksi kieli, yksi kansa, yksi päättäjä ja PALJON RAHAA PIENELLE PORUKALLE, jotka jeesaavat pomoa - yksinkertaista ja helppoa elämää, eikö vain.

 

Pienen rönsyilyn jälkeen takaisin kryptomaailmaan syövereihin.
Ihan kaikki merkit alkoivat viiitata siihen, että sijoitushommat menevät huonompaan suuntaan. Sota ja korona sekä inflaation ja energiahintojen nousun uhka. Panin kuitenkin Pekingin tienistit peliin, eli kaivoin maaliskuussa kuvettani ja ostin ”isolla” rahalla lisää laskevaa Lucky Blockia ja presale-vaiheessa olevaa Estatexia sekä muutamaa muuta presale-vaiheen valuuttaa. Loppukesän aikoihin sain Viltzulta tipsin ja kaivoin taskunpohjalta vielä muutaman euron Luna Classicia varten. Nyt, kun eletään lokakuun 25. päivää 2022, on kaikkien kryptovaluuttojen yhteenlaskettu saldo pyöreästi 9000 euroa. Vaikka joskus ovat tähdet olleet kohdillaan, en ole ikinä tajunnut nostaa pankkitililleni yhtäkään euroa - satsauksia vuodesta 2018 on yhteensä 32000 euroa. "Kevyt" päähänpinttymä reilusta miljoonasta (mielummin useammasta) tai ei mitään on porautunut aika syvälle itsepäiseen kalloon. No, tosiasia on myöskin se, että pitäisi tienata aika paljon enemmän kuin kaikki sijoitukset yhteensä, että saisi edes omansa pois, koska verot. Reilun neljän vuoden tutkiminen, artikkeleiden lukeminen, videoiden katselu ym (mikä osake, mikä krypto, mitä tapahtuu, missä tapahtuu, milloin tapahtuu, kannattaako, eikö kannata, onko oikea aika ostaa, onko oikea aika myydä) ja tulos miinus 23000 euroa. Ei pahemmin aihetta henkseleiden paukutteluun. Siispä HODLaillaan ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Asiaa hivenen helpottaisi, jos itänaapurissa lopetettaisiin perseily ja keskityttäisiin omien rajojen sisällä tapahtuviin kehitystoimiin sekä ihmiselämän arvostukseen (tilanne12/2022).

LOPETUS

Jos hyvä fiilis ja positiivinen elämänkatsomus istuvat tyyliisi,
niin suosittelen niiden edelleen nostatusta mainiolla kirjalla; Matthew McConaughey "Greenlights". Teoksen ainoa oikea läpikäynti on näyttelijän itsensä lukema äänikirja. Itse kuuntelin kirjan kolme kertaa putkeen ja leijailin hyvissä fiilareissa.

Sain taannoin erään idean, joka syntyi, yllätys yllätys, lenkkipolulla.
Aihe sijoittuu markkinatalouden puolelle ja hivenen tarkennettuna kyse on Suomen tämän hetkisestä taloudellisesta ahdingosta. Miten siitä voisi selvitä jopa voiton puolelle ja vielä siten, että Suomen kansakin vaurastuisi? Nimetään hanke vaikka työnimellä Projekti-Suomeksi ja heitetään ilmaan ajatus "mitä, jos kaikki suomalaiset 0-65-vuotiaat sijoittaisivat 1000 euroa Suomessa suunniteltuihin ja valmistettuihin tuotteisiin?". Pantaisiin lennokkaita ajattelijoita, elektroniikan huippuosaajia, teollisia muotoilijoita ja taiteilijoita yhteen pohdiskelemaan juttuja, että rakennetaanko esim. muutama putki halki ja poikki Suomen ja putken sisään kulkuvälineitä, jotka kulkevat 1000 km/h ihmisiä tai tavaroita kuljettaen vai täysin uudenlainen vety- tai sähkökulkuväline vai maan alle maailman suurin subtrooppinen viljelypaikka vai jotain ihan mullistavaa kierrätyksen tehostamiseen vai jotain ihan mullistavaa ilmaston muutoksen haasteisiin vai mitä? Ai mistä 1000 euroa? No, jotkut meistä pystyisivät sijoittamaan sen helposti ja loput saisivat valtiolta takauksen, eli he maksaisivat tuon tonnin takaisin valtiolle niin monessa erässä ja niin pitkällä aikajanalla, kun on tarpeen. Mitä sillä 1000 euron sijoituksella sitten saa? Nämä ns. Suomi-tuotteet, joita sijoitetuilla rahoilla ensin keksitään, sitten suunnitellaan ja lopuksi valmistetaan, vietäisiin Pörssin kautta vientimarkkinoille, jolloin jokaisen sijoittajan 1000 euroa muuttuisi osakkeiksi, joiden yhteisarvo listautumishetkellä olisi 1000 euroa. Jos ja kun Suomi-tuotteiden kysyntä kasvaisi, niin siitä seuraisi plussaa meille ja valtiolle, kun osakkeiden arvo nousisi. Sitten vaan seuraavaa sijoitusta peliin, uusia ideoita, uusia markkinoita ja töitä kaiken kokoisille yrityksille jne.
Jos ideassa on jotain toimivaa tai käyttökelpoista, niin saa käyttää mielihyvin.

Ai niin, olisi vielä yksi juttu,
sellainen ajatusleikki, joka liittyy itseasiassa meihin jokaiseen. Olisimmeko me, siis ihmiset ympäri tätä planeettaa, hyväntuulisempia, terveempiä, suvaitsevaisempia (jne positiivisia ilmaisuja), jos me tanssisimme tahoillamme (ryhmässä tai erikseen) joka päivä ... hmmm, vaikka 15-60 minuuttia hyväntuulisen musiikin tahtiin ja ihan millä tyylillä tahansa?

Ja sen yhden jutun jälkeen vielä seuraava.
Kuten tarinoistani "sijoittajana" voi päätellä, jotain olisi voinut tehdä toisin. Kun katson tekemättä jättämisiäni tai muutamaa onnistumista, allekirjoitan täysin uuden aallon sijoitusneuvon. Sen on lanseerannut amerikkalainen sijoittaja Luke Lango, joka edustaa uudenlaisia näkemyksiä myös ikänsä puolesta. Luke hehkuttaa kehittämästään FAST MONEY LINE -menetelmästä, jossa oikeanlaisen osakkeen, kryptovaluutan jne. arvon nousut, laskut ja tasaiset vaiheet jaetaan neljään osaan. Idea on näissä tapauksissa yksinkertainen: tasaista vaihetta seuraa nopea nousu, eli osta tasaisen vaiheen lopussa ja myy nopean nousun huippuvaiheessa, kun seuraava piikki ei enää nouse edellistä ylemmäs. Sitten vaan sijoittamaan muihin vastaavanlaisiin kohteisiin. Idea on panna fyrkat duuniin ihan kirjaimellisesti.